Liedon seurakunta on jättänyt oikaisuvaatimuksen Turun kaupungin päätöksestä hylätä pyyntö palauttaa eräitä veistoksia Liedon kirkkoon. Oikaisuvaatimuksen ytimenä on, ettei ole kyetty osoittamaan 1890-luvulla tehdyn esinekaupan pätevyyttä. Veistosten luovutus seurakunnalta museolle olisi edellyttänyt tuomiokapitulin suostumusta.

Liedon seurakunnan kirkkoneuvosto päätti oikaisuvaatimuksen tekemisestä kokouksessaan 3.9.2025 niin kutsutun Madonna-työryhmän asiantuntija-arvioiden perusteella. 

Turun kaupungin kulttuurilautakunnalle toimitettu oikaisuvaatimus on alta luettavissa kokonaisuudessaan.

 
Oikaisuvaatimus Turun kulttuurijohtaja Anu Laitilan 15.8.2025 tekemään päätökseen [Kulttuurijohtajan viranhaltijapäätös 3985–2025, 12 03 03], jolla on hylätty Liedon seurakunnan 29.4.2025 tekemä pyyntö eräiden pyhimysveistosten palauttamisesta Liedon kirkkoon. 
 
Seurakunnan yllä mainittu palauttamispyyntö, joka on myös tämän oikaisuvaatimuksen liitteenä [liite], käsittää neljä keskiaikaista puuveistosta, jotka ovat alun perin kuuluneet seurakunnalle ja olleet sijoitettuina Liedon keskiaikaiseen Pyhän Pietarin kirkkoon. Veistokset kuvaavat Liedon Madonnaa, apostoli Pietaria, kärsivää Jobia ja Pyhää Sebastiania. 

Liedon kirkon täyttäessä 650 vuotta 1981 Turun kaupungin historiallinen museo on jo luovuttanut Museoviraston Rakennushistorian osaston lausunnon perusteella kirkkoon säilytettäviksi niin sanotun Calvario-ryhmän, johon kuuluu kolme keskiaikaista puuveistosta: Sureva Maria, Krusifiksi ja apostoli Johannes. Sijoittaminen kirkkoon tapahtui arkkitehti Esko Järventauksen suunnitelman mukaisesti ja veistokset todettiin sakraaliesineiksi, joiden ensisijainen paikka on kirkko, missä ne palvelevat seurakunnan hartaus- ja jumalanpalveluselämää. 

Asiassa ei ole riidanalaista, että nyt kysymyksessä olevat puuveistokset kuuluvat niitten kaikkiaan 22 veistoksen joukkoon, jotka Liedon kirkonkokous on yksimielisesti 15.4.1895 luovuttanut kansakoulunopettaja, keräilijä Kustaa Adolf  Petterssonille. Pettersson on toiminut Helsingin muinaismuistoyhdistyksen ”ylösostajana” eli toimeksiannosta. Esineet siirtyivät Turun kaupungin historiallisen museon (nyk. Turun kaupunginmuseo) kokoelmiin, ja kauppahintana oli museotoimikunnan pöytäkirjan mukaan 30 markkaa. 

Kirkonkokouksen päätöksessä on edellytetty, että luovuttamiseen saadaan tarvittava lupa. Tämän edellytyksen asettamisella on viitattu vuoden 1869 kirkkolain 305 §:ään: 

Älköön kirkkoherra ja seurakunta käyttäkö kirkon varoja ja tuloja muihin, kuin kirkon tarpeisin, eikä myöskään muihin tarkoituksiin mitään varastoa, joka erinäiseen tarkoitukseen määrätty tahi annettu on. Jos jotakin puuttuu kirkon tarpeissa ja sitä ei, nyt sanotulla tavalla, saada kirkon varoilla täytetyksi; tehköön seurakunta siihen lisämaksoa. Kirkonvarain hallinnosta ja miten ne ovat kasvullisiksi saatettavat, sekä myös kirkon irtaimen tavaran myymisestä, olkoon seurakunnan lupa neuvotella ja päättää; älköön kuitenkaan kulta- ja hopea-astioita, kirjoja ja asiapapereita taikka muinaisuuden muistomerkkejä myytäkö tuomiokapitulin suostumuksetta. 
 
Muinaismuistoasetuksen (2.4.1883) 9 §:n 2 momentissa on kirkkolain 305 §:ään kohdistuva viittaussäännös. Seuraavassa sanottu asetuksen pykälä kokonaisuudessaan: 

Jos kirkosta tai muusta yleisestä rakennuksesta löytyy irtainta tawaraa, joka säilyttää muistoa muinaisajan tawoista tahi taidollisuudesta, eikä ole yksityisen henkilön tahi suwun omaisuutena, niin kuin wanhoja juhlapukuja, kuwia, alttaritauluja, ristejä ja ristinkuwia, kalleuksia, astioita, kastemaljoja, suitsutusastioita, anelippaita, waiwaistukkeja, seinään kiinnittämättömiä maalauksia ja muita taideteoksia, muistopatsaita ja hautakiviä, hautakirjoituksia, sotalippuja, waakunakilpiä, surulippuja, aseita, asepukuja, wanhoja kirjeitä ja kirjoituksia, älköön tämmöisiä kaluja hukattako tai hävitettäkö, wirkawirheen edeswastauksen uhalla sille, jonka siitä wiran puolesta tulee huolta pitää. Älköön myöskään, yhtäläisen edeswastauksen uhalla, sellaista omaisuutta luowutettako, ennen kuin siitä on ilmoitettu Muinaistieteelliselle toimikunnalle, ja Toimikunta on ollut tilaisuudessa teettää esineestä piirroksen tahi kuwauksen taikka, Toimikunnan sitä waatiessa, ne kruunulle lunastaa. 

Seurakunnan welwollisuudesta hakea tuomiokapitulin suostumusta kirkon omistamain muistomerkkien myymiseen on kirkkolaissa säädetty. 
 
Sekä kirkkolain että muinaismuistoasetuksen säännökset ovat ilmaisultaan selkeät ja yksiselitteiset. Ne olivat olleet voimassa vuosikausia ennen nyt kysymyksessä olleitten esineitten myyntiä. Sekä Petterssonilla että asianomaisilla museoviranomaisilla on täytynyt olla niistä hyvä tieto. 

Kirkkolain 422 §:stä käy hyvin ilmi se tarkkuus, jota tuomiokapitulissa tuli noudattaa asioiden ja asiakirjojen; käsittelyjen, keskustelujen ja päätösten; kirjeiden ja määräysten sekä tilien ja omaisuuden kirjauksessa: 

 Jokaisessa tuomiokapitulissa pitää myös oleman: 
1) päiväkirjat, joihin merkitään kaikki tuomiokapituliin tulleet asiat ja kirjat, sekä niiden tulopäivä ja jokainen niistä pidetty toimi; 
2) protokolla- ja päätöskirja, sisältävä kaikki mitä tuomiokapituli kokouksissansa on käsitellyt, keskustellut ja päättänyt; 
3) kirje-kirja, sisältävä kaikki tuomiokapitulista lähteneet kirjeet ja määräykset; 
4) ylöskanto- ja tilintekokirja kaikista niistä varoista, jotka tuomiokapitulin hoitoon ja hallittaviksi ovat asetetut. 
 
Turun tuomiokapitulin päiväkirjoista eikä protokolla- tai päätöskirjoista ole löydettävissä mitään asiakirjaa tai päätöstä, joka liittyisi nyt kysymyksessä olevien veistosten kauppaan. Tuomiokapituli ei ole myöskään lähettänyt mitään veistoksia tai kauppaa koskevaa kirjettä taikka määräystä. Se, että Liedon tuolloinen kirkkoherra olisi sanomalehtikirjoituksen mukaan esittänyt käsityksenään tuomiokapitulin myöntäneen luvan kaupalle, ei voi mitenkään korvata sitä, ettei asiaa ole tuomiokapitulin asiakirjojen mukaan käsitelty tuomiokapitulissa. 

Edellä sanotun perusteella näyttää selvältä, että Petterssonin saantoa rasittaa kompetenssivirhe. Kysymys ei ole muotovirheestä. Kompetenssin puutteen syynä on, ettei Pettersson ole pätevällä tavalla tullut esineiden omistajaksi tai muutoin saanut määräysvaltaa esineisiin, koska tapahtuneeseen luovutukseen olisi vaadittu tuomiokapitulin suostumus. Museo on alkuperäisen kaupan osapuoliin nähden sivullinen, mutta Petterssonin kompetenssin puute on aiheuttanut museoon kohdistuvan kaupan tehottomuuden. Pettersson ei ole voinut uovuttaa museolle parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään on ollut. 

Alkuperäisen omistajan suojan lähtökohtana ovat kauppakaaren 11 luvun 4 §:ssä ja 12 luvun 4 §:ssä ilmaistut periaatteet lainaksi saadun tai talteenuskotun luovuttamisesta, joiden säännösten on katsottu olevan ilmauksia yleisestä periaatteesta (näin esim. Zitting – Rautiala, Esineoikeuden oppikirja, 1976, s. 308). Omistaja saa esineensä takaisin lunastuksetta, jos luovutuksensaajassa havaitaan ”vilppiä”. Muussa tapauksessa omistajan on maksettava lunastusta, jos tahtoo saada esineensä takaisin. 

Nyt esillä olevassa tapauksessa ei ”muinaisesineitten” suhteen ammattilaisina pidettävien museoviranomaisten voida katsoa olleen vilpittömässä mielessä, koska viranomaisten on täytynyt tuntea kirkkolain ja muinaismuistoasetuksen säännökset, mutta niistä piittaamatta ostaneet esineet selvittämättä asianmukaisesti, onko kaupalle ollut tuomiokapitulin suostumus. Kysymyksessä olevat veistokset tulee luovuttaa korvauksetta Liedon seurakunnalle. Toisaalta Turun kaupunginmuseon saannon suojaa koskevat kauppakaaren säännökset tulevat ylipäätään sovellettaviksi vain siinä tapauksessa, että Petterssonin katsottaisiin luovuttaneen esineet niiden omistajana. Toisen toimeksiannosta toimineen "ylösostajan" kohdalla mainittujen lainkohtien edellyttämän vaatimuksen täyttyminen on hyvin kyseenalaista. 

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Suomessa on ollut useita eri seurakunnille kuuluneitten esineiden kauppoihin tai muihin luovutuksiin liittyviä riitaisuuksia. Esimerkkinä mainittakoon Helsingin raastuvanoikeuden 5. osaston 13.10.1916 tekemä päätös, joka on koskenut Pietarsaaren seurakunnan kirkossa ollutta esineistöä (viite: Helsingin raastuvanoikeuden arkisto, Riita-asioiden tuomiokirja §18 13.10.1916, CaV:48) Lääninrovasti oli 1898 luovuttanut esineistön muinaistieteelliselle toimikunnalle. Kirkonkokous ei ollut tehnyt luovutuspäätöstä eikä tuomiokapituli ollut hyväksynyt luovutusta. Kun muinaistieteellinen toimikunta ei ollut saanut esineitä haltuunsa laillisessa järjestyksessä, raastuvanoikeus velvoitti muinaistieteellisen toimikunnan heti luovuttamaan muinaismuistoesineet kantajalle ja korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut. 
 
Liedon seurakunnalla on nyt mainituin perustein edelleen omistusoikeus niihin neljään keskiaikaiseen puuveistokseen, joiden luovuttamista seurakunta on pyytänyt Turun  kaupungilta. Kulttuurilautakunnan on kumottava oikaisuvaatimuksen kohteena oleva kulttuuritoimenjohtajan päätös ja määrättävä veistokset palautettaviksi Liedon 
seurakunnalle. Seurakunta on valmis keskustelemaan ja neuvottelemaan esineitten palauttamiseen ja sijoittamiseen liittyvistä kysymyksistä. 

Aiheesta aiemmin:
Seurakunta tekee oikaisuvaatimuksen hylätystä pyhimysveistospyynnöstä - Liedon seurakunta
Turun kaupunki hylkäsi veistosten palautuspyynnön – keskustelu ryöpsähti ja seurakunta harkitsee jatkotoimia - Liedon seurakunta
Liedon seurakunta pyytää Liedon kirkon pyhimysveistosten palauttamista - Liedon seurakunta