Kirkossa vai museossa — pyhimysveistosten oikea paikka?
Seminaari Liedon kirkossa 12.9.2025
Monitieteinen seminaari tarkastelee museoiden kirkollisen esineistön problematiikkaa museologian, kulttuuriperinnön, teologian ja juridiikan näkökulmista. Kirkollisen esineistön sijoittamisesta ja esineistön palautuksista kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja myös kansainvälisistä näkökulmista. Ajankohtaisena kysymyksenä on, missä on Liedon kirkon 23 keskiaikaisen pyhimysveistoksen oikea paikka.
SEMINAARIOHJELMA – videotallenteet löydät ohjelman alta
9.30 Seminaarin avaus, piispa Mari Leppänen, Turun arkkihiippakunta
9.45 Elävät esineet. Museologinen näkökulma kokoelmien käyttöön. Museologian työelämäprofessori Leena Paaskoski, Jyväskylän yliopisto.
10.15 Case Pietari: Pietarin Pyhän Marian kirkon hopeat. FT Jyrki Paaskoski.
10.30 Kuka saa ja kenelle annetaan? Kirkollisen kulttuuriperinnön saavutettavuus. Professori Heikki Hanka, Jyväskylän yliopisto.
11 Kirkollisen esineistön sijoittaminen Ruotsissa. Hiippakunta-antikvaari Heikki Ranta Lund.
12.30-13 Pyhät kuvat reformaation jälkeen. Professori emer. Simo Heininen.
13-13.30 Museoiden kirkollisen esineistön omistusoikeuden ongelmat. Professori emer. Vesa Majamaa ja OTT Timo Esko.
14.30-15 Laittoman kulttuuriesineen palauttaminen kansallisena ja kansainvälisenä ongelmana. OTT Tini Peterzens-Nysten.
15-15.45 Case Lieto: 23 keskiaikaista pyhimystä. Missä on veistosten oikea paikka? Keskustelijoina museoneuvos, museologian dosentti Juhani Kostet, Turun yliopisto, ja museonjohtaja Ville-Matti Rautjoki, Turun kaupunginmuseo.
15.45-16 Päätössanat, kirkkoherra Risto Leppänen, Liedon seurakunta.
VälihengähdyksInä urkumusiikkia, Aada Wirberg.
PUHEENVUOROT TALLENTEINA
YouTube-video
YouTube-video
YouTube-video
YouTube-video
YouTube-video
SEMINAARIN PUHEENVUOROJA TEKSTEINÄ LUETTAVISSA:
MUSEOIDEN KIRKOLLISEN ESINEISTÖN OMISTUSOIKEUDEN ONGELMAT
| Liedon kirkko 12.9.2025, professori emeritus Vesa Majamaa, puheenvuoron tiivistelmä
Tarkastelen museossa olevien esineitten omistukseen liittyviä kysymyksiä museon saantoa ja saantotapaa käsittelemällä. Pyhäinkuvien päätyminen Turun historialliseen museoon on varsin tarkoin selvitetty vasta 2020-luvulla. Luovutuksen vaadittua tuomiokapitulin päätöstä ei ole löytynyt, joten esineiden omistusoikeus kuuluu Liedon seurakunnalle.
Liedon seurakunta päätti kirkonkokouksessaan 15.4.1895 luovuttaa Helsingin muinaisyhdistyksen ylösostajalle, Petterssonille, noin 20 tai 30 markan hinnasta muutamia puista tehtyjä pyhimyskuvia ja kivisen vihkivesiastian. Kirkonkokouksen pöytäkirjan mukaan seurakunnan päätös on tehty sillä edellytyksellä, että asianomaiset virastot antavat luovutukseen luvan.
Turun historiallisen museon pöytäkirjassa kesäkuun 16. päivältä 1895 on maininta, että ”Liedon kirkosta museolle suuren määrän edellä mainitulta kirkolta esineitä ostaneelle ja hakeneelle kansakoulunopettaja Petterssonille pitää määrätä maksettavaksi 30 markan palkkio”.
Taustaa
Luovutuksen kohteena olleet esineet eivät olleet mitä tahansa esineitä, vaan niitä on koskenut erityinen lainsäädäntö, jossa esineitten hukkaaminen ja hävittäminen oli kielletty, sanktioitu, ja jossa niiden luovuttamistakin oli monin tavoin rajoitettu. Vuonna 1883 muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta annetun 9 §:ssä säädetään:
”Jos kirkosta tai muusta yleisestä rakennuksesta löytyy irtainta tavaraa, joka säilyttää muistoa muinaisajan tawoista tahi taidollisuudesta, eikä ole yksityisen henkilön tai suvun omaisuutena, niin kuin vanhoja juhlapukuja, kuwia, alttaritauluja, ristejä ja ristinkuwia, kalleuksia, astioita, kastemaljoja, suitsutusastioita, anelippaita, waiwaisukkeja, seinään kiinnittämättömiä maalauksia ja muita taideteoksia, muistopatsaita ja hautakiviä, hautakirjoituksia, sotalippuja, waakunakilpiä, surulippuja, aseita, asepukuja, wanhoja kirjoituksia ja kirjoituksia, älköön tämmoisiä kaluja hukattako tai hävitettäkö, wirkawirheen edesvastauksen uhalla sille, jonka siitä wiran puolesta tulee huolta pitää. Älköön myöskään, yhtäläisen edeswastauksen uhalla, sellaista omaisuutta luovutettako, ennen kuin siitä on ilmoitettu Muinaistieteelliselle toimikunnalle, ja Toimikunta on ollut tilaisuudessa teettää esineistä piirroksen tahi kuwauksen taikka, Toimikunnan sitä waatiessa, ne kruunulle lunastaa,”
Pyhäinkuvat kuuluvat epäilyksettä siihen irtaimistoon, joka 9.2 §:ssä on mainittu. Nimestään huolimatta 1800-luvun asetuksia pidetään lain veroisina. Muinaismuistoasetuksen pyhäinkuvien luovutusta koskevan ilmoitusvelvollisuuden ja kruunun lunastusoikeuden lisäksi kirkollisia esineitä koski vuoden 1869 kirkkolaki, 4. osa käsitteli kirkon omaisuutta. Lain 305 § lopussa säädetään, että ”älköön kuitenkaan kulta- ja hopea-astioita, kirjoja, asiapapereita taikka muinaisuuden muistomerkkejä myytäkö tuomiokapitulin suostumuksetta”.
Kirkko- tai muinaismuistolaki eivät erottele esineitä sillä perusteella, ovatko esineet peräisin ajalta ennen reformaatiota tai sen jälkeen.
Tuomiokapitulin toimintaa säänneltiin kirkkolain 422:ssä:
1. päiväkirjat, joihin merkitään kaikki tuomiokapituliin tulleet asiat ja kirjat sekä niiden tulopäivä ja jokainen niistä pidetty toimi;
2. protokolla- ja päätöskirja, sisältävä kaikki mitä tuomiokapituli kokouksissansa on käsitellyt, keskustellut ja päättänyt;
3. kirje-kirja, sisältävä kaikki tuomiokapitulista lähteneet kirjeet ja määräykset;
4. ylöskanto- ja tilintekokirja kaikista niistä varoista, jotka tuomiokapitulin hoitoon ja hallittavaksi ovat asetetut.
Kirkkolain 422 §:n asioiden käsittelyä koskeva säännös on seikkaperäinen. Jos lupapyyntö saada luovuttaa esineet olisi toimitettu kapitulille, niin olisi sitä jokin jälki jäänyt. Todistustaakka luvan olemassaolosta on sillä, jonka saannon pätevyys on siitä riippuvainen. Liedon seurakunnan kirkonkokous omalta osaltaan tehnyt esineitten luovutuspäätöksen sillä edellytyksellä, että niiden luovutukseen saadaan asianomaisten viranomaisten suostumus. Asiakirjoista ei ole kuitenkaan saatavissa vahvistusta siihen, että luovutukselle asetettu ehto oli täyttynyt, lupia pyydetty saati saatu. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, mikä oikeudellinen merkitys museon saannon kannalta on sillä, ettei luovutukselle asetettu ehto (edellytys) ole täyttynyt.
Oikeudellinen arviointi
Jos ja kun Liedon seurakunnan omistuksessa olleiden esineiden luovuttamiseen ei ole saatu tai hankittu kirkkolain 305 §:n edellyttämää suostumusta, lupaa, niin jo Petterssonin saantoa rasittaa kompetenssivirhe. Kysymys ei ole muotovirheestä. Pettersson ei ole pätevällä tavalla tullut esineiden omistajaksi tai muutoin saanut määräysvaltaa esineisiin, koska esineiden luovutukseen olisi vaadittu tuomiokapitulin suostumus.
Oikeudellisella kollisiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa samaan erityisesineeseen kohdistuu kaksi oikeutta, joita ei voida samanaikaisesti toteuttaa. Kysymys on yksilöllisesti määrätyistä esineistä (esim. Liedon Madonna), ei paljousesineistä (kappa perunoita). Yksilöllisesti määrättyyn esineeseen kohdistuvien oikeuksien kollisiossa noudatetaan aikaprioriteettisääntöä, etusija on sillä, jonka oikeusperuste on aikaisemmalta ajalta. Tietyin edellytyksin tästä aikaprioriteettisäännöstä voidaan poiketa toisen osapuolen (museo) hyväksi. Tästä aikaisemman oikeuden kumoutumisesta myöhäisemmän hyväksi käytetän nimitystä ekstinktio. Ekstinktiossa on kysymys saantosuojasta. Museon suojasta oikeata omistajaa (Liedon seurakunta) kohtaan. Saantosuoja on vilpittömän mielen suojaa ja se tulee kysymykseen irtaimisto-oikeudessa vuoden 1734 kauppakaaren 11 luvun 4 §:n ja 12 luvun 4 §:n säännösten mukaisesti.
Lainasta (KK 11 Luku)
KK 11:4: ”Joka omistajan luvatta ja suostumuksetta myy, panee pantiksi tai antaa pois mitä on lainaksi saanut, maksakoon sen täysin lainanantajalle ja( vetäköön sakkoa puolet sen arvoa.) Lainanantajalla olkoon myös valta lunastaa se takaisin. Jos sen ostajassa taikka pantiksi tahi lahjaksi ottajassa havaitaan vilppiä, niin antakoon hän sen lunastuksetta omistajalle takaisin, ja (vetäköön lisäksi sakkoa niin kuin tässä on sanottu. Sama olkoon laki) jos joku toisen nimeen ottaa lainan eikä sitten voi näyttää sen tapahtuneen hänen luvallansa ja suostumuksellansa”
Talletuksesta sekä toisen huostaan uskotusta tavarasta (KK 12 luku)
KK 12:4: ”Joka kuluttaa talteenuskottua tavaraa taikka käyttää sitä hyödyksensä ilman omistajan suostumusta vetäköön sakkoa (kymmenen talaria) ja korvatkoon vahingon. Jos se myydään, pantiksi pannaan tahi hukataan, käyköön sen niin kuin 11 luvun 4 §:ssä lainasta on sanottu”.
Sanamuotonsa mukaan KK 11:4 koskee lainaksi saatua irtaimen esineen luovuttamista omistajan luvatta ja KK 12:4 talteenuskotun esineen luovuttamista. Näiden säännösten on kuitenki katsottu olevan ilmauksia yleisestä periaatteesta (näin esim. Zitting – Rautiala, Esineoikeuden oppikirja, 1976, s. 308). Omistaja saa esineensä lunastuksetta, jos luovutuksensaajassa havaitaan ”vilppiä”. Muussa tapauksessa omistajan on maksettava lunastusta, jos tahtoo saada esineensä takaisin.
Nyt esillä olevassa tapauksessa ei ole kysymys yleisestä pätemättömyysperusteesta (oikeustoimikelpoisuuden puute, muotovirhe, tahtovirhe taikka sisältövirhe) johtuvasta tehottomuudesta. Virhe museon saannossa johtuu siitä, että Petterssonin kompetenssi määrätä esineistä on rajoitettu: tuomiokapitulin suostumus luovutukseen puuttuu. Kysymys on luovuttajan kompetenssin puutteesta, joka aiheuttaa sivulliseen (museo) kohdistuvan tehottomuuden.
Museo voi saada vilpittömän mielen perusteella saantosuojaa oikeata omistajaa (Liedon seurakunta) kohtaan eli niin sanotun ekstinktiivisen saannon. Museon oikeutta rajoittaa kuitenkin oikealle omistajalle KK 11:4 ja 12:4:ien mukaan kuuluva lunastusoikeus. Tätä oikeutta käyttämällä seurakunta voi saada palautetuksi omistusoikeutensa esineisiin.
Näitä KK 11:4 ja 12:4:ien säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun esineen haltija (Pettersson), joka tosin voi nojautua saantoon, mutta hänen saantonsa on pätemätön tai muutoin tehoton, luovuttaa esineen edelleen (museolle). Tällöin luovuttajan oman saannon tehottomuus aiheuttaa kompetenssitehottomuuden luovutuksensaajan (museo) saannossa. Pettersson ei voi luovuttaa parempaa oikeutta kuin mikä hänellä itsellään oli.
Kauppakaaren säännösten soveltamisala on kuitenkin rajattu. KK 11:4 ja 12:4:ien säännösten soveltaminen edellyttää, että Pettersson disponoi (määrää) museolle luovuttamistaan esineistä niiden omistajana. Mainitut kauppakaaren säännökset suojaavat luottamusta esineen hallinnan luomaan omistajaolettamaan, mutta eivät edustajaolettamaan. Sääntönä on, että sen luottamusta, joka ostaa esineen toisen puolesta esiintyvältä, toisen lukuun toimivalta, ei suojata.
Nyt esillä olevassa tapauksessa Petterssonin status, asema, on kauppakaaren säännösten soveltamisen kannalta epäselvä. Asiakirjoissa Petterssonia kutsutaan ”ylösostajaksi”, josta nykyisin käytettäisiin lähinnä nimitystä ”asiamies”. Näin asia ymmärrettynä museon oikeudellinen asema olisi olennaisesti heikompi kuin jos kollisio ratkaistaisiin KK:n säännöksiä soveltamalla.
Kauppakaaren säännöksiä on tarkasteltava niiltä osin, jotka koskevat ekstinktiivisen saannon saamisen edellytyksiä, vilpitöntä mieltä ja ajan kulumisen merkitystä.
Vilpittömästä mielestä
Vanhassa kauppakaaren säännöksessä puhutaan ostajassa havaittavasta ”vilpistä”. Nykyisin oikeustieteessä käytetään ilmaisuja ”vilpitön mieli ja vilpillinen mieli” (bona fide, maka fide). joilla yksinkertaisesti tarkoitetaan tietoisuutta ja sen vastaparina tietämättömyyttä jostain oikeudellisesti merkittävästä asiasta. Näihin käsitteisiin ei liitetä moraaliarvostelmia. Vilpitön mieli merkitsee yksinkertaisesti tietämättömyyttä jostain ja vilpillinen mieli sen vastakohtaa eli tietoisuutta.
Kuten edellä on todettu, on ainakin Liedon seurakunnan taholla tiedetty, että esineitten luovuttaminen edellyttää viranomaisten lupaa. Olemassa oleva lainsäädäntö on kaikilta osin tunnettu. Petterssonin esineitten haltuun saamisen ehdollisuus on tuskin voinut jäädä museoltakaan huomaamatta. Toisaalta oikeuselämässä vallitsee periaate, ettei kukaan voi puolustuksekseen vedota lain tuntemattomuuteen.
Ajan kulumisen merkityksestä
Mikä merkitys ajan kulumiselle voidaan antaa kollision – vastakkaisten oikeuksien – ratkaisulle? Oikean omistajan (Liedon seurakunta) ja museon samaan esineeseen kohdistuvan omistusoikeuden ratkaisemiselle. Lähtökohtana on, kuten edellä on todettu, aikaprioriteetti-periaate: vanhempi oikeus syrjäyttää myöhemmin syntyneen oikeuden. Ratkaisussa joudutaan kuitenkin kiinnittämään huomiota ajan kulumiseen. Oikean omistajan on vedottava oikeuteensa kohtuullisessa ajassa. Mistä ajankohdasta kohtuullisen ajan kulumista aletaan laskea. Vuosi 1895 ja jokin muu ajankohta? Milloin oikea omistaja sai tiedon saantomiehen (museon) saantoa rasittavasta virheestä.
Liedon seurakunnan taholla Turun museon pyhäinkuvia koskeva saanto tuli esille ja selvityksen kohteeksi varsin myöhään 2020-luvulla, kun Turun kaupunki hylkäsi Liedon kirkkovaltuuston ”anomukseksi” otsikoidun pyynnön saada ”Liedon Madonna” ja ”Pyhä Pietari” puuveistokset sijoitetuksi restauroituun Liedon kirkkoon. Kielteinen päätös käynnisti selvityksen museon saannon oikeudellisesta perustasta. Vuonna 2022 julkaistussa Ninna Pullin tutkielmassa ”Lahjoitettuja, ostettuja, toimitettuja, Keskiaikaisten pyhimysveistosten hankinnat Turun kaupungin historialliseen museoon” sivuutettiin vielä edellä mainittu, esineitten luovutusta koskenut rajoituslainsäädäntö.
Museon taholta on sekä vilpittömän mielen olemassa olon että saannon pätevyyden osalta vedottu asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan siihen, että kirkkoherra Mannström on Aura-lehdessä 27.5.1895 päivätyssä kirjoituksessa todennut, että veistosten myyntiin on saatu tuomiokapitulin lupa. Kirkkoherran maininta luvasta ei korvaa tuomiokapitulin lupaa tai käy siitä.
Toisaalta lehtikirjoitus on merkittävä arvioitaessa aikaa, jolloin Liedon seurakunnan olisi tullut vedota luovutusta rasittavaan pätemättömyysperusteeseen. Voidaan perustellusti lähteä siitä, että seurakunta on uskonut ja luullut luovutuksen tulleen pätevällä tavalla tehdyksi ja seurakunnan luovutukselle paneman ehdon tulleen täytetyksi. Niinpä seurakunnan voidaan katsoa tulleen tietoiseksi museon saantoa rasittavasta virheestä vasta äskettäin, omien selvitystensä perusteella.
MUSEOIDEN KIRKOLLISEN ESINEISTÖN OMISTUSOIKEUDEN ONGELMAT
Takaisinsaannin laillisista ja eettisistä perusteista | Liedon kirkko 12.9.2025, OTT Timo Esko
Herra puheenjohtaja, arvoisa kirkkoherra, hyvät taiteen ja historian harrastajat!
Kulttuuriperintöä ja siihen kuuluvan esineistön omistusta on mahdollista tarkastella useasta eri näkökulmasta.
Universalistisesta näkökulmasta voidaan ajatella, että kulttuuriperintö on koko ihmiskunnan omaisuutta, johon mikään yksittäinen valtio eikä ihmisryhmä voi vaatia omistusoikeutta.
Toisaalta on niin, että kulttuuriperintö on tärkeä osa yksilön, ihmisryhmän ja kansakuntien identiteettiä ja kehityksen jatkuvuutta. Mikä tahansa valtio, ihmisryhmä tai yksilö, jolla on voimakas yhteys tiettyyn kulttuuriesineeseen, voi ajatella olevansa oikeutettu omistamaan tai hallitsemaan tuota esinettä.
Museon näkökulmasta kulttuuriperintöön kuuluvien esineitten palauttaminen voi vaarantaa museon toimintaa laaja-alaisena, systemaattisena ja tieteelliselle tutkimukselle perustuvana instituutiona. Suuressa mittakaavassa tapahtuva esineistön palauttaminen voisi vaarantaa museon mahdollisuuden tarjota yleisölle syvällinen ja monipuolinen kuva maailmasta.
Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on syntynyt lukuisia erilaisia instrumentteja, niin perinteisiä oikeudellisia sopimuksia kuin soft law -tyyppisiä asiakirjoja, joissa käsitellään kulttuuriesineitten takaisinsaantia. Lisäksi on syntynyt uutta kansallista lainsäädäntöä sen lisäksi, että perinteinen kansallinen esine- ja velvoiteoikeuskin voi tarjota sopivia työkaluja sille, joka vaatii historiallista esinettä museon kokoelmista omistukseensa.
Perinteisen kansallisen lainsäädännön roolista takaisinsaantivaatimusta ratkaistaessa antoi professori Majamaa äskeisessä esityksessään selkeän kuvan.
Erilaisia takaisinsaantiasetelmia voidaan jaotella sen mukaisesti, millainen tilanne oli kysymyksessä, kun kyseinen esine joutui pois alkuperäiseltä omistajalta. Menetettiinkö omistusoikeus esimerkiksi taidevarkauden tai muun suoranaisen rikoksen kautta taikka jättämällä noudattamatta määräyksiä, jotka oli asetettu noudatettaviksi kyseisenlaatuisessa liiketoimessa.
Usein takaisinsaantivaatimukset liittyvät isomman ihmisryhmän, kuten tieteellisen tutkimuksen kohteena olevan vähemmistökansallisuuden tai alkuperäiskansan asemaan. Kolonisaation myötä alkuperäisen väestön kulttuuriperintöön on voinut kohdistua riistoa, eikä heikommassa asemassa ollut vähemmistö ole ollut kykenevä puolustamaan etujaan. Nykyinen takaisinsaantikeskustelu ja periaatteet takaisinsaannissa noudatettavasta menettelystä ovat paljolti saaneet alkunsa taideteosten anastamisesta sotasaaliina sekä sotarikoksista.
Silloin kun kulttuuriesineen haltuunotto on tapahtunut olosuhteissa, joissa on loukattu kansallista lainsäädäntöä tai kansainvälistä sopimusta, ovat takaisinsaannin mahdollisuudet vahvimmat. Varastetut, takavarikoidut ja luvattomasti alkueräisestä sijaintipaikasta viedyt esineet saavat suojelua. Periaatteellisilta lähtökohdiltaan selviltä näyttävissä tapauksissakin voivat kuitenkin näyttöongelmat osoittautua suuriksi. Vaikeutta voivat lisätä myös kysymyksessä olevan esineen pitkä luovutusketju.
Jotkin kulttuuriperintöesineet ovat suojelussa ja takaisinsaannin arvioinnissa erityisasemassa. Uskonnollisesti merkittäviä esineitä koskevat takaisinsaantivaatimukset tulee käsitellä erityisen tarkasti, herkkätunteisesti ja kunnioittavasti. Tähän on kiinnitetty huomiota museoiden kansainvälisessä yhteistyössä. Se, että uskonnollisella esineellä ei ehkä enää ole samaa seremoniallista tehtävää kuin aikaisemmin, ei poista sen arvoa.
Jos takaisinsaantivaatimuksen arvioinnissa on sovellettavissa tiettyjen lakien säännökset, niitä tietenkin noudatetaan. Mutta myös eettisillä normeilla ja arvioinnilla on paikkansa. On jopa esitetty, että useimmat palauttamistapaukset eivät ole suoraan perustuneet lain säännöksiin, vaan lain henkeä ilmentäviin eettisiin periaatteisin.
Riita-asiain oikeudenkäynneissä sovellettavan normaalin tuomioistuinmenettelyn rinnalla on vähitellen yleistynyt sovittelumenettely. Kun osapuolten välinen konflikti juridisoituu, se saa tuomioistuimessa oikeudellisen ratkaisun, joka ei välttämättä poista konfliktia. Sovittelussa etsitään osapuolten keskinäisistä intresseistä lähtien tasapainoinen ratkaisu. joka ei suoraan perustu lain normeihin. Tuollainen ratkaisu mahdollistaa usein myös sen, että osapuolet kykenevät vastaisuudessakin tulemaan toimeen keskenään.
Olen tässä lyhyessä esityksessä käyttänyt lähteenä muun muassa Ruotsin Riksantikvarieämbetet- viraston julkaisua God samlingsförvaltning. Stöd för museer i återlämnandeärenden [2020, ISBN 978-91-7209-852-7 (PDF)]. Hieman ajattelin, että Lundin hiippakunta-antikvaari Heikka Ranta olisi selostanut tätä julkaisua äskeisessä esityksessään. Sitä hän ei tehnyt, mutta Suomen Lundossa on asiaan hyvin perehdytty. Julkaisussa olevasta, museoille kohdistetusta ohjeistuksesta käy hyvin ilmi, miten lakiin perustuvien näkökohtien ohella eettisille seikoille on annettu kasvavaa merkitystä takaisinsaantipyyntöjen harkinnassa. Ohjeet on valmisteltu yhteistyössä monien eri instituutioiden kanssa.
Museot voivat ohjeitten mukaan identifioida kokoelmissaan kohteita, joiden palauttaminen saattaisi tulla kysymykseen eettisten näkökohtien perusteella tai jotka voisivat olla arvokkaampia jollekin ulkopuoliselle yksilölle, ryhmälle tai yhteisölle.
Esineen mahdolliseen palauttamiseen oikeuttavista ja palauttamiseen vaadittavista yleisistä perusteista tulee laatia yhteenveto. Yhteenveto tulee julkaista museon nettisivuilla ruotsiksi ja englanniksi, tarpeen vaatiessa myös saamen kielellä ja ehkä muillakin kielillä.
Jos museolle tehdään palautusvaatimus, sen vastaanottamisesta tulee ilmoittaa vaatimuksen tekijälle viipymättä. Museon tulee ilmoittaa hakijalle, millaisia asiakirjoja tarvitaan hakemuksen käsittelyssä.
Vaatimus tutkitaan tarkoin eri näkökulmista. Lähtökohtana on selvittää, millaiset ovat hakijan yhteydet vaatimuksen kohteena olevaan esineeseen. Jos esine on kulkenut maasta toiseen ja ollut aikaemmin säilytettävänä toisissa museoissa, tutkitaan niiden tarjoamat tiedot. Tärkeätä on myös selvittää, millaisiin seikkoihin hakijan yhteys esineeseen perustuu. Jos toisia mahdollisia intresenttejä ilmaantuu, myös heidän asemansa selvitetään. Eri tahojen välisissä ristiriitatapauksissa pyritään sovinnolliseen ratkaisuun.
Eri tahoja pidetään jatkuvasti ajan tasalla siitä, mitä asian tutkimus ja päätöksenteko edistyy.
Lopullinen päätös hakemuksesta tehdään kirjallisesti ja perustellaan huolellisesti. Päätöksestä annetaan tieto asianosaisille ja asianomaisille museoviranomai.sille.
Tämä – arvoisat kuulijat – on hyvää hallintoa.
PYHÄT KUVAT REFORMAATION JÄLKEEN
| Liedon kirkko 12.9.2025, professori emer. Simo Heininen
Kustaa Vaasalla oli kolme poikaa, jotka seurasivat vuorollaan isäänsä valtaistuimelle. Eerik peri kruunun, Juhana ja Kaarle saivat hallittavakseen herttuakunnat. He olivat saaneet - toisin kuin isänsä - hyvän kasvatuksen ja perehtyneet myös teologiaan. He pyrkivät ohjaamaan maataan omien teologisten näkemystensä mukaan. He olivat sitä mieltä, että hallitsijalle kuului korkein valta myös uskonnosta päätettäessä.
Perintö jaettiin vuonna 1560, eikä siitä seurannut sopua vaan riitaa. Eerik XIV menetti mielenterveytensä, ja kruunu joutui Juhanalle. Tämä vangitsi vanhemman veljensä ja antoi myrkyttää hänet. Juhanan kuoltua 1592 kuninkaaksi tuli hänen poikansa katolinen Sigismund, jonka taas hänen setänsä Kaarle eli Kustaa Vaasan nuorin poika syöksi valtaistuimelta.
Lutherin reformaatio jäi kesken. Hän ei pystynyt uudistamaan koko kirkkoa, vaan joutui tyytymään siihen, että hänestä tuli oman kirkkokunnan perustaja. Se oli tosin ainoa oikea kirkko, sillä paavinkirkko oli Saatanan perustama.
Luterilaisuus nousi valtaan siellä, missä sillä oli esivallan tuki. Käytiin uskonsota, ja Augsburgin rauhassa 1555 todettiin, että Saksassa oli kaksi uskontoa. Molemmat sallittiin periatteella Cuius regio, eius religio (Kenen maa, sen uskonto). Ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa alamaisen piti seurata hallitsijansa uskontoa.
Luther oli ennustanut paavinkirkon sortuvan. Näin ei tapahtunut, vaan se voimistui. Paavit luopuivat entisistä elämäntavoistaan, eivät enää siittäneet lapsia eivätkä pukeutuneet haarniskaan. Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen opin ja korjasi joitakin epäkohtia.
Läntiseen Eurooppan syntyi myös kolmas uskonto, kalvinilainen eli reformoitu kirkko. Zürichin Ulrich Zwingli ja Geneven Jean Calvin eivät tyytyneet Lutherin reformeihin, vaan halusivat viedä uudistuksen pidemmälle. Kirkko piti puhdistaa kaikista vanhan katolisen taikauskon jäännöksistä. Näitä olivat alttarit, kuvat ja 2 patsaat, krusifiksit, kynttilät ja messupuvut. Kuvien poistamista vaati kalvinilaisen katekismuksen 2. käsky: "Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa." Kysymykseen "Eikö kirkoissa voi sietää kuvia maallikkojen Raamattuna?" Heidelbergin katekismus vastaa: "Ei, sillä meidän ei pidä olla viisaampia kuin Jumala, joka haluaa, ettei häntä palvella mykkien epäjumalankuvien kautta, vaan hänen sanansa saarnan kautta." Zürichin reformaattori Ulrich Zwingli perusteli muutoksia: "Jos haikaranpesä jätetään paikoilleen, haikarat tulevat kyllä takaisin".
Niin haikaranpesät poistettiin kirkoista. Alttarit, krusifiksit, patsaat, kynttilät ja kirkkotekstiilit hylättiin. Seinille maalatut kuvat peitettiin. Ehtoollista vietettiin pöydän ääressä, ja ehtoollisleipää murrettiin raamatulliseen tapaan. Tärkeää eivät olleet kuvat, vaan saarnattu Jumalan sana. Kuvien tilalle tulivat taulut, joihin oli tekstattu kymmenen käskyä, uskontunnustus tai ehtoollisen asetussanat. Kuvataide siirtyi kirkkojen ulkopuolelle toisin kuin luterilaisissa kirkoissa.
Luterilaisuus joutui 1500-luvun loppupuolella puolustuskannalle, Rooman ja Geneven väliin. Toisella puolella oli voimistuva katolinen kirkko, toisella radikaali kalvinismi. Luterilaisesta näkökulmasta molemmat olivat harhaoppisia ja vääriä kirkkoja, ja molempia vastaan taisteltiin. Roomasta ajateltiin Lutherin opetuksen mukaan. Kalvinisteilla oli taas väärä ehtoollisoppi ja lukuisia muita erehdyksiä.
Kalvinismi eteni Saksassa ruhtinashovien kautta. Monet ruhtinaat pyrkivät viemään reformaatiota pidemmälle ja puhdistaa luterilaisen kirkon. Niinpä Pfalzin vaaliruhtinas kääntyi kalvinilaiseksi. Luterilaiset papit ja Heidelbergin professorit ajettiin maasta. Lutherin katekismuksen tilalle otettiin puhdistettu Heidelbergin katekismus. Luterilaiseen identiteettiin kuuluvat kuvat, liturgiset vaatteet ja alttarit poistettiin, paikoin väkivaltaisesti.
Luterilaisesta näkökulmasta kirkolliset tavat olivat adiafora, ehdonvallan asioita, joita Raamattu ei ollut käskenyt eikä kieltänyt. Lutherin ja mukaan vanhoja katolisuudesta periytyviä tapoja voitiin säilyttää, kun huolehdittiin, ettei niihin liittynyt taikauskoisia käsityksiä. Augsburgin tunnustustuksen 21. artikla opettaa meidän voivan "julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kuin kutsumuksemme 3 mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan". Mikael Agricola otti rukouskirjaansa 45 pyhimysten päivien rukousta, jotka hän oli kääntänyt Missale Aboensesta. Hän muutti ne evankeliseen muotoon pyyhkimällä huolellisesti pois viittaukset pyhien ansioihin ja esirukouksiin. Niiden tilalle hän nosti heidän esikuvallisen elämänsä, uskonsa ja opetuksensa. Kun esimerkiksi keskiaikainen Andreaan päivän kollehtarukous anoo pyhimyksen jatkuvaa esirukousta, Agricola kääntää huomion apostolin julistamaan oppiin: sen kautta tule tuntea Jumala ja rakastaa yksin häntä.
Philipp Melanchthon antoi muutamissa adiaforakysymyksissä periksi katolilaisille, mutta pian kirkollisista tavoista tuli tunnustuskuntia erottava merkki. Ne piirsivät rajan sekä vanhaa äitikirkkoon että varsinkin kalvinismiin. Niistä tuli notae ecclesiae, oikean kirkon tunnusmerkkejä, eikä niitä ollut mahdollista muuttaa suuntaan tai toiseen rikkomatta omaa tunnustusta vastaan. Ne eivät olleet ehdonvallan asioita silloin, kun niihin tehdään muutoksia, jotka voidaan nähdä myönnytyksinä muille tunnustuskunnille. Vuosisadan loppupuolen luterilaisessa Saksassa kirkolliset tavat noudattivat paljossa vanhaa perinnettä. Niistä ei ollut riitaa äitikirkon kanssa, vaan niistä tuli ennen kaikkea kilpi kalvinismia vastaan.
Molemmat harhaopit katolisuus ja kalvinismi ulottivat vaikutuksensa myös meille. Eerik XIV tunsi vetoa kalvinismiin, suosi karua jumalanpalvelusta ja ehdotti ehtoollisviinin korvaamista marjamehulla. Hänen aikansa jäi lyhyeksi, ja hänen seuraajansa käänsi katseensa äitikirkkoon. Juhana III oli jo Suomen herttuana nainut katolisen prinsessan. Katariina Jagellonica toi rippi-isänsä ja hovikappalaisensa mukanaan Turkuun. Juhana halusi palauttaa reformaation rikkoman kirkon yhteyden. Jumalanpalvelus piti uudistaa hänen laatimansa ohjekirjan mukaan. Tämä "Katolisen ja oikeauskoinen Ruotsin kirkon liturgia" vuodelta 1576 pyrki palaamaan vanhakirkolliseen jumalanpalvelukseen, joka voisi olla pohjana koko kristikunnalle. Juhana sai liturgian hyväksytyksi käyttöön, mutta papistossa nousi ärhäkkä oppositio, joka leimasi sen paavilaiseksi.
Juhana aloitti ekumeeniset keskustelut paavinistuimen kanssa, mutta 4 huomasi pian, että Rooman kanssa ei voi neuvotella, Roomaa voi vain totella.
Juhanan kuoltua 1592 valtaistuimelle nousi hänen poikansa, katoliseksi kasvatettu Sigismund, jonka hänen setänsä Kaarle herttua syöksi valtaistuimelta 1598. Sitä ennen oli luterilaisuus hyväksytty valtakunnan uskonnoksi 1593 Uppsalassa. Kokous hylkäsi Juhanan liturgian ja tuomitsi molemmat väärät uskonnon muodot, sekä paavilaisuuden että kalvinismin. Riidat eivät loppuneet. Kaarle oli mieltynyt kalvinismiin ja yritti taivuttaa papistoa puhdistamaan kirkonmenot vanhasta taikauskosta. Hän oli hyväksynyt luterilaisen opin Uppsalan kokouksessa, mutta katsoi että hallitsijalla oli valta päättää myös kirkon opista. Luterilainen papisto vastusti, eikä hyväksynyt Kaarlen laatimaa omaa katekismusta. Hänen opetuksestaan kuitenkin väiteltiin 1602. Hallitsijan kalvinilainen hovisaarnaaja joutui tappiolle.
Kaarlen ja papiston väliseen kiistaan osallistui Turun koulumestari Marcus Henrici Helsingius, joka oli saanut koulutuksensa oikeaoppisessa Wittenbergin yliopistossa. Hän julkaisi 1603 Rostockissa 80-sivuisen tutkielman nimeltä Elenchus seu refutatio succincta thesium Calviniarum ex ordinantia Ecclesiastica Ecclesiarum Heidelbergensium decerptarum eli Heidelbergin kirkkojärjestyksen kalvinilaisten teesien suppea kumoaminen. Kyseessä on varhaisin suomalainen teologinen tutkielma. Se on poleeminen teos, jossa tekijä kumoaa Pfalzin vaaliruhtinaskunnan kirkkojärjestyksestä löytämänsä "kalvinilaiset teesit".
Esipuheessa koulumestari mainitsee lopun ajan merkkeinä väärät profeetat, jotka ovat eksyttäneet monia. "Lopulta on Saatana, ikäänkuin jättäen maailmalle viimeisen tervehdyksensä, nostattanut zwingliaanit eli kalvinistit. Tämä myrkyllinen lahko on jo valloittanut monia valtakuntia ja johtanut monia kistittyjä antikristuksen valtaan ja tuhoon." Tämän lahkon opinkohtia on julkaistu Heidelbergin kirkkojärjestyksessä. "Olen laatinut näihin lyhyen vastineen, ja liittänyt siihen puhdasoppisen totuuden, joka perustuu Jumalan muuttumattomaan sanaan ja siitä selvästi johtuviin järkisyihin."
Helsingius esittää kalvinistiset teesit Heidelbergin kirkkojärjestyksen mukaan ja kumoaa ne. Ne jakautuvat kahteen osaan, toiset ovat vastoin Jumalan sanaa, toiset taas koskevat ehdonvallan asioita ja ovat vastoin kristillistä vapautta. Jälkimmäisiin kuuluu 11. teesi, joka kuuluu: "Kuvat on ankaran rangaistuksen ohella poistettava kirkoista ja hävitettävä." Näin oli jo tapahtunut Pfalzin vaaliruhtinaskunnassa. Kumotessaan tämän teesin Helsingius määrittää kiistakysymyksen. Hänen mukaansa siinä voidaan mennä harhaan kahdella tavalla: Katoliset pitävät kuvia välttämättöminä ja palvovat niitä. Kalvinilaiset puolestaan kieltävät kuvat kokonaan. Tämän he perustelevat vetoamalla Raamatun kieltoon (2. Moos. 20:4 ja 5. Moos. 5:8) sekä väittämällä kuvien houkuttelevan epäjumalanpalvelukseen. Luterilaiset puolestaan kulkevat keskitietä: Kuvat ovat ehdonvallan asioita, niitä voidaan käyttää tai jättää käyttämättä.
Se että kalvinilaiset erottavat kuvakiellon omaksi käskykseen, johtuu siitä, etteivät he lue raamatunkohtaa oikein. Jumala ei nimittäin siinä kiellä tekemästä kuvia, vaan Hän kieltää tekemästä niitä palvontaa varten. Tällaisesta on varoittavana esimerkkinä Aaronin pystyttämä kultainen sonni, jota israelilaiset palvelivat jumalana ja jonka Mooses poltti tulessa.
Käyttöä puolustaa se, että kuvat palvelevat lukutaidottoman kansan opetusta. Helsingius lainaa kirkkoisä Johannes Damaskenosta: "Mitä saarna korville, sitä kuva silmille" . Hän vetoaa myös Gregorius Suuren lauseeseen kuvista maallikkojen Raamattuna.
Lisäksi kuvat vetoavat tunteisiin. Ne ovat kirkkojen koristeita. Tälle on esimerkkejä Raamatussa: Jumala käski koristaa Ilmestysmajan kerubien kuvilla. Salomon temppelin kaikkein pyhimmässä olivat kultaiset kerubit, ja seinillä oli veistoksia, palmuja ja kukkakiehkuroita. Kalvinilaisten väitteeseen, että kuvat johtavat epäjumalanpalvelukseen, Helsingius vastaa, että kuvista ei ole vaaraa kirkoissa, joissa Jumalan sana kaikuu puhtaana. Epäjumalanpalvelusta ei nimittäin poisteta ulkonaisilla teoilla vaan Jumalan sanalla. Paavali ei käskenyt hävittää Korintosta epäjumalia. vaan karkotti ne opetuksellaan korinttilaisten sydämistä. Ateenassa hän ei hyökännyt kuvia vaan niiden palvontaa vastaan.
Kuvat eivät ole Jumalan käskemiä, mutta Jumala kieltää palvomasta 6 niitä kuten pakanat ja paavilaiset, jotka pitävät Jumalan kuvaa Jumalana ja pyhimysten kuvia pyhimyksinä. Kuvat ovat ehdonvallan asioita, joita voidaan kirkoissa käyttää kristityn vapauden tähden. Kauhistumme kalvinilaisia, jotka haluavat hävittää kirkoista kaikki kuvat.
Kirjallisuutta
Heininen, Simo Marcus Henrici Helsingius. Humanisti ja teologi varhaisortodoksian Suomessa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 92. Helsinki 1974.
Laasonen, Pentti Luterilaisuus Rooman ja Geneven välissä. Luterilaisuuden identiteettitaistelu 1577 - noin 1690. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 171. Helsinki 1998.
Reiss, Ansgar & Sabine Witt Calvinismus. Die Reformierten in Deutschland und Europa. Austellungskatalog. Dresden 2009. Weber, Otto (hg.) Der Heidelberger Katechismus. Hamburg 1963.