Liedon seurakunta pyytää Turun kaupungin taidemuseolta keskiaikaisia pyhimysveistoksia palautettavaksi Liedon kirkkoon. Pyynnön keskeisenä perusteena on se tuoreessa selvitystyössä ilmi käynyt seikka, että veistokset on aikanaan luovutettu seurakunnalta museoon ilman luovutukseen tarvittavaa lupaa.

Seurakunnassa on helmikuusta 2024 jäljitetty pyhimysveistosten tietä Liedon kirkosta Turkuun museoon. Niin kutsutun Madonna-työryhmän tekemän selvityksen perusteella Liedon seurakunnan kirkkoneuvosto aikoo nyt pyytää tiettyjen veistosten (Liedon Madonna, apostoli Pietari, kärsivä Job ja Pyhä Sebastian) palauttamista. Työryhmässä ovat työskennelleet muun muassa museoneuvos, museologian dosentti Juhani Kostet ja emerituspiispa Kaarlo Kalliala. Oikeudellisina asiantuntijoina ovat OTT Timo Esko ja emeritusprofessori Vesa Majamaa.

Seurakunta on aiemminkin lähestynyt Turun museokeskusta asian tiimoilta. Vuonna 2020 seurakunnan lähettämä anomus Liedon Madonna ja Pyhä Pietari -veistosten palauttamiseksi hylättiin.

Anomukseen vastaaminen kesti tuolloin lähes yhdeksän kuukautta. Vain joitakin viikkoja ennen hylkäämispäätöstä ehti Turun kaupungin museokokoelmista kertovassa blogisarjassa ilmestyä kaksi artikkelia, joissa tarkastellaan veistosten päätymistä museon haltuun ja Turun linnaan. Artikkeleissa kuitenkin sivutetaan asian tarkastelu 1800-luvun lopussa voimassa olleen lainsäädännön osalta.

Liedon kirkon peruskorjauksen valmistuttua seurakunta ja Turun museokeskus ovat käyneet uudelleen keskustelua mahdollisuudesta sijoittaa joitakin veistoksia kirkkoon. Kirkko on niiden alkuperäinen ympäristö ja hartaus- ja jumalanpalveluselämän palveleminen niiden ensisijainen käyttötarkoitus. Hyvistä keskusteluista huolimatta asiassa ei ole kuitenkaan käytännössä päästy eteenpäin.

Liedon kirkossa on keskiaikaisia veistoksia tällä hetkellä viisi. Kolme niistä on saatu 1980-luvulla pitkäaikaislainaan silloiselta Museoviraston Rakennushistorian osastolta. Turun museokeskuksen hallussa on yli kaksikymmentä Liedon kirkon veistoksista.

Liedon seurakunnan kirkkoneuvosto käsittelee Madonna-työryhmän selvitystä ja Turun kaupungille osoitettavaa palautuspyyntöä 8.5.2025.   

Kirkollisen esineistön problematiikkaa tarkastellaan laajemmalti Liedon kirkossa ensi syksynä pidettävässä monitieteellisessä seminaarissa, jossa museologian, kulttuuriperinnön, teologian ja juridiikan asiantuntijat käsittelevät kirkollisen esineistön sijoittamisen ja esineistön palauttamisen näkökulmia, myös kansainvälisistä lähtökohdista. Maksuttoman päiväseminaarin ohjelma ja ilmoittautuminen:  Kirkossa vai museossa – pyhimysveistosten oikea paikka Liedon kirkossa 12.9.2025

Lisätiedot:
museoneuvos, museologian dosentti Juhani Kostet, p. 050 5460 518, juhani.kostet@gmail.com

Liedon seurakunnan kirkkoherra Risto Leppänen, p. 050 3269 001, risto.leppanen@evl.fi
 

Palautuspyynnön esittely Liedon seurakunnan kirkkoneuvostolle 8.5.2025:

KN § 43 PYYNTÖ PALAUTTAA ERÄÄT PYHIMYSVEISTOKSET LIEDON KIRKKOON 

Liedon seurakunnassa on työskennellyt helmikuusta 2024 alkaen pyhimysveistosten palautuskysymyksiin perehtynyt asiantuntijaryhmä. Kirkkoherra Risto Leppäsen johdolla toimineen niin kutsutun Madonna-työryhmän muut jäsenet ovat museoneuvos, museologian dosentti Juhani Kostet, OTT Timo Esko, professori emer. Vesa Majamaa, piispa emer. Kaarlo Kalliala, etnologi, esineinventoija Salla Tenkanen ja viestintäasiantuntija Johanna Hörkkö-Granö. Työryhmän selvitystyö on valmistunut huhtikuun 28. päivänä 2025. Edempänä selvitys ja siihen pohjautuen Liedon seurakunnan kirkkoneuvoston pyyntö Turun kaupungin Kulttuuri- ja nuorisolautakunnalle palauttaa eräät pyhimysveistokset Liedon kirkkoon. 

PYYNTÖ PALAUTTAA ERÄÄT PYHIMYSVEISTOKSET LIEDON KIRKKOON 
 
Turun kaupunki 
Kulttuuri- ja nuorisolautakunta 

Liedon seurakunta pyytää, että Turun kaupungin taidemuseo ryhtyisi toimenpiteisiin Liedon seurakunnalle alun perin kuuluneiden neljän keskiaikaisen puuveistoksen, Liedon Madonnan (H4826), apostoli Pietarin (H4821), kärsivän Jobin (H12201) ja Pyhän Sebastianin (H4817) palauttamiseksi seurakunnalle ja sijoitettavaksi niiden alkuperäiseen ympäristöön Liedon keskiaikaiseen kirkkoon. Palauttamisen periaatteista ja sen toteuttamisen yksityiskohdista voidaan sopia myöhemmin seurakunnan ja Turun kaupungin taidemuseon kesken. 

TAUSTAA 

Liedon seurakunta on kääntynyt aikaisemmin kahdesti vastaavassa asiassa toimivaltaisten museoviranomaisten puoleen. Vuonna 1980 Liedon kirkon 650-vuotisjuhlatoimikunta osoitti Museoviraston Rakennushistorian osastolle kirjelmän eräiden vanhojen veistosten palauttamiseksi ja asettamiseksi paikoilleen Liedon kirkkoon. Museoviraston Rakennushistorian osasto puolsi Liedon seurakunnan anomusta ja Calvario-ryhmän sijoittamista Liedon kirkkoon arkkitehti Esko Järventauksen suunnitelman mukaisesti. Kirjelmässä todettiin kysymyksessä olevan sakraaliesineet, joiden ensisijainen paikka on kirkossa, missä ne palvelevat seurakunnan hartaus- ja jumalanpalveluselämää. (Museovirasto 730/20.10.1980). 

Koska mainitut veistokset sisältyvät Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin, asian ratkaisi Turun kaupungin museolautakunta. Museolautakunnan päätöksellä 4.3.1981 § 60 1500-luvulta oleva ns. Calvario-ryhmä talletettiin Liedon kirkkoon. Museolautakunnan talletuksen ehtona oli vain se, että seurakunta vastaa esineiden siirrosta aiheutuneista kustannuksista. Ryhmään kuuluvat kolme veistosta ovat kotimaisten veistäjien valmistamia, mutta ilmeisesti eri henkilöiden käsialaa. Ryhmään kuuluvat veistokset ovat Sureva Maria (H4822), Krusifiksi (H4731) ja Johannes (H4823). 

Ryhmä palautettiin museolle Liedon kirkossa vuosina 2020-2021 tehdyn remontin ajaksi. Vuoden 2021 marraskuusta alkaen ryhmä on jälleen ollut Liedon kirkossa. Veistosten uudelleen sijoittamisesta on tehty 2.11.2021 ”Veistosten luovutustodistus pitkäaikaislainaan”. Talletuksesta on tehty myös erikseen lainasopimus, jossa määritellään lainan ehdot. Liedon seurakunta on hyväksynyt sopimuksen 6.10.2021. 

Vuoden 2020 tammikuun lopulla Liedon seurakunnan kirkkovaltuusto kääntyi ”Anomukseksi” otsikoidulla kirjelmällä Turun museokeskuksen puoleen. Seurakunta pyysi Liedon Madonnan (H4826) ja Pyhän Pietarin (TMM ) puuveistosten palauttamista takaisin Liedon kirkkoon. Tätä perusteltiin vetoamalla muun muassa siihen, että remontoidulla kirkolla olisi mahdollista tarjota näkyvyys, asianmukaiset olosuhteet ja koti muutamalle keskiaikaiselle puuveistokselle. Liedon kirkossa veistokset myös toteuttaisivat kirkon tarkoitusta ja herättäisivät kirkkovieraiden kaipuuta Jumalan yhteyteen. 

Seurakunnan anomus hylättiin museopalvelujohtajan päätöksellä 23.10.2020. Päätöksen perusteluissa todetaan muun muassa, että Liedon kirkonkokouksen pöytäkirjan 15.4.1895 mukaan kokous oli yksimielisesti suostunut luovuttamaan Helsingin muinaismuistoyhdistyksen ylösostaja Kustaa Adolf Petterssonille noin 20 tai 30 markan hinnasta muutamia puusta valmistettuja ”pyhyyskuvia ja yhden vihkivesiastian”. Muinaismuistotoimikunnan pöytäkirjassa 19.6.1895 korvaussummana mainitaan 30 markkaa. Turun kaupungin historiallisen museon tilikirjaan merkitty toimikunnan sihteeri Gustaf Cygnaeuksen 9.7.1895 päiväämä kuitti nro 23 vahvistaa, että sekalaisista Liedon kirkosta hankituista muinaisesineistä maksettiinkin 30 markkaa, minkä lisäksi esineiden kuljetus museoon oli maksanut saman summan. Liedosta tulleiden esineiden puhdistaminen tilattiin vuonna 1895, mistä on säilynyt museon vahtimestarin J.A. Laaksosen kuitti. 


AIKAISEMMAT SELVITYKSET 

On ilmeistä, että Liedon seurakunnan anomus herätti museon tekemään laajan selvityksen juuri Liedon kirkkoon kuuluneiden veistosten tulosta museon kokoelmiin. Museon kokoelmissa on yli 50 keskiaikaista puuveistosta varsinaissuomalaisista ja ahvenanmaalaisista kirkoista, niistä 23 on Liedon kirkosta. Selvitys tehtiin vain Liedon osalta, mikä viittaa siihen, että se tehtiin Liedon seurakunnan anomukseen liittyvänä taustaselvityksenä. Syyskuussa 23.9.2020 Turun kaupungin Kukkuu kokoelmista* -blogisarjassa julkaistiin tutkija Ninna Pullin artikkelit ”Liedon kirkon keskiaikaisten veistosten tie museoon osa 1: Aika ennen museota”. Toinen osa ”Liedon kirkon keskiaikaisten veistosten tie museoon, osa 2: Kuinka veistokset päätyivät Turun linnaan” julkaistiin 23.9.2020. 

Julkaistu selvitystyö on joiltakin osiltaan puutteellinen, ja osa keskeisistä lähteistä on jätetty hyödyntämättä. Keskeisin puute on, että tutkimuksessa ei ole lainkaan viitteitä 1800-luvun voimassa olleeseen lainsäädäntöön, vuoden 1867 kirkkolakiin eikä vuoden 1883 muinaismuistoasetukseen, vaikka ne ovat säädelleet hankintaa. Selvityksessä sen enempää kuin päätöksen perusteluissakaan ei mainita, että kauppa olisi edellyttänyt kirkkolain mukaisen tuomiokapitulin luvan. Tutkimuksesta puuttuvat viitteet tuomiokapitulin pöytäkirjoihin. Näiltä osin tutkimus on puutteellinen ja johtaa omistusoikeuden osalta virheelliseen lopputulokseen. 


HYLKÄÄMISEN PERUSTEET 

”Anomuksen” hylkäämisen perusteluna on mainittu kaksi keskeistä museologista käsitettä. Päätöksessä todettiin, että Liedon seurakunnan lainapyyntöön ei sisälly 1) museaalista tai 2) tutkimuksellista syytä. Perustelut ovat käsitteellisesti ongelmallisia ja museologisesti kestämättömiä. 

Perusteluissa todetaan, että ”museon pitkäaikaiseen esilläpitoon suunnitelluista näyttelyistä ei lainata esineitä tai taideteoksia. Jos tällaiseen ryhdytään, tarvitaan erittäin perusteltu museaalinen tai tutkimuksellinen syy”. Perusteluissa todetaan edelleen, että ”museaalisten tarpeiden toteuttaminen on haastavaa museon ulkopuolisissa tiloissa”. Lisäksi perusteluna todetaan, että kirkko ei ”pysty takaamaan veistoksille saavutettavuutta samassa laajuudessa ja historiallisen tiedon syvyydessä kuin Turun linnan päänäyttelyn esiinpanossa ja sen erilaisissa yhteistyö-muodoissa”. Lopuksi todetaan, että Liedon seurakunnan lainapyyntöön ei sisälly ”museaalista tai tutkimuksellista” syytä, eikä seurakunta pysty takaamaan veistoksille saavutettavuutta samassa laajuudessa ja historiallisen tiedon syvyydessä kuin Turun linnan päänäyttelyn esillepanossa ja sen erilaisissa yhteistyömuodoissa. 

Jos ”museaalisella syyllä” tarkoitetaan esineiden käsittelyä, esillä pitoa, esittelyä museoissa ja säilytys- tai tilojen olosuhteita, perustelu on outo. Niin kuin edellä on todettu, Liedon kirkossa on ennestään kolme museon tallettamaa puuveistosta, joiden ”museaalisen” käsittelyn museo on hyväksynyt. Jos sillä taas tarkoitetaan kävijöiden saavutettavuutta, voi todeta, että kirkossa, alkuperäisessä ympäristössä, saavutettavuus on aito ja avoin niin kuin Museoviraston Rakennushistorian osaston lausunnossa vuonna 1981 on todettu. Liedon kirkko on valvotusti avoinna päivittäin, ja lukuisat kirkolliset tapahtumat tuovat kävijöitä. 

Museaalisuuden peruste on myös ongelmallinen siinä mielessä, että museo on jo sijoittanut veistoksia kirkkoon. Miksi asia olisi nyt 2020-luvulla sen haastavampi kuin aikaisemmin 1980-luvulla? Jos tällä on tarkoitettu olosuhteita, voidaan todeta, että Liedon kirkon säilytysolosuhteet on todennettavissa samanlaisiksi kuin veistosten nykyinenkin sijoituspaikka. Lisäksi Turun museokeskus on vuoden 2021 lainasopimuksessa hyväksynyt Liedon kirkon ”museaalisesti” sopivaksi sijoituspaikaksi. 

Vetoaminen tutkimuksellisiin syihin on kestämätön, jos ”tutkimuksellisella syyllä” tarkoitetaan kompetenssia tai saavutettavuutta tutkimuskäyttöön. Niin veistokset kuin muutkin kirkossa olevat esineet ovat tutkijoiden tavoitettavissa samalla tavalla kuin museokokoelmissakin ja joissakin tapauksissa ne ovat jopa helpommin saavutettavissa. Siitä ovat osoituksena monet kirkollisia esineitä käsittelevät opinnäytteet, joissa on käsitelty laajasti sekä museoissa että kirkoissa olevia esineitä. Perusteluissa myönnetään, että ”muidenkin yhteistyökumppaneiden kuin esim. yliopistojen kanssa on mahdollista edistää historiatiedon saamista ja välittämistä”. Tästä voi todeta, että Kirkkohallitus on 1990-luvulta lähtien kehittänyt myös kokoelmiensa tutkimusedellytyksiä hankkimalla kokoelmien hallinnan järjestelmiä ja kehittämällä kokoelmien luettelointia. 

Päätöksen perustelussa on unohdettu alkuperäisyyden merkitys. Museoviraston Rakennushistorian osaston kirjelmässä 1980 todettiin, että kysymyksessä ovat ”sakraaliesineet, joiden ensisijainen paikka on kirkossa, missä ne palvelevat seurakunnan hartaus- ja jumalanpalveluselämää”. Liedon kirkkoa, sen sisustusta ja puuveistoksia voisi pitää myös kokonaistaideteoksena, josta on irrotettu yli 20 siihen kuuluvaa osaa vieraaseen ympäristöön. Lisäksi on muistettava, että kirkoissa — myös Liedon kirkossa — on edelleen runsaasti vanhaa esineistöä, joka nykyisen muinaismuistolainkin perusteella on säilytettävä ensisijaisesti kirkossa. Osa esineistä on käytössä, osa vain esillä kirkkotiloissa. Ne ovat verrattavissa museoesineisiin ja niitä hoidetaan niin kuin museoesineitä. Museon tekemässä selvityksessä veistosten sijoittamista Turun linnaan on perusteltu niiden palauttamisella alkuperäiseen ympäristöön. Väite on perätön, sillä Turun linna ei ole koskaan ollut veistosten alkuperäinen paikka. Meillä ei ole edes tietoa, onko veistosten nykyisessä sijoituspaikassa Sturen kirkossa koskaan ollut pyhimysveistoksia. Turun linna ei ole missään tapauksessa edes veistosten alkuperäisen kaltainen sijoituspaikka. 

Edellä olevan perusteella on todettavissa, että Liedon kirkko täyttää ”museaaliset ja tutkimukselliset” edellytykset. Sijoitettavat esineet täyttävät saavutettavuuden ja alkuperäisessä ympäristössään myös tiedonsiirron edellytykset paremmin kuin perinteissä museoympäristössä alkuperäisyydestään irrotettuina yksittäisinä esineinä.


OIKEUDELLISET NÄKÖKOHDAT

Päätöksen perusteluissa lähdetään liikkeelle juridisista lähtökohdista, nimittäin siitä, että Liedon kirkonkokous on yksimielisesti päättänyt myydä kyseiset muinaisesineet ylösostaja Petterssonille. Näin on epäilemättä tapahtunut, mutta perusteluissa ei ole mainittu sitä päätöksen edellytystä, että asianomaiset virastot antavat luovuttamiseen tarvittavan luvan. 

Vuoden 1869 kirkkolain 4. osa käsittelee kirkon omaisuutta. Lain 305 § koskee nyt esillä olevan laatuista esineistöä. Mainitun lainkohdan lopussa säädetään, että ”älköön kuitenkaan kulta- ja hopea-astioita, kirjoja, asiapapereita taikka muinaisuuden muistomerkkejä myytäkö tuomiokapitulin suostumuksetta”. Myös vuoden 1883 muinaismuistoasetuksen 9 §:stä on luettavissa vaatimus tuomiokapitulin suostumuksen hankkimisesta. 

Koska kauppa olisi kirkkolain ja muinaismuistoasetuksen mukaan edellyttänyt tuomiokapitulin luvan, taustatutkimuksessa olisi pitänyt selvittää myös tuomiokapitulin kanta asiaan. Luvan tarve ei ole kiistanalainen, mutta perusteluissa ei tunnisteta asiaa. Tuomiokapitulin lupaa ei ole löytynyt vuosien 1894 ja 1895 pöytäkirjoista. 

Menemättä syvemmälti tämän kysymyksen juridiikkaan on pantava merkille, että mainitussa suostumusvaatimuksessa ei ole kysymys muotovaatimuksesta, vaan luovuttajan kompetenssin puuttumisesta. Kompetenssin puutteen syynä on, ettei Pettersson ole pätevällä tavalla tullut esineiden omistajaksi tai muutoin saanut määräysvaltaa esineisiin, koska tapahtuneeseen luovutukseen olisi vaadittu tuomiokapitulin suostumus. Seurakunta voi saantosuojansa perusteella vaatia 1895 museolle luovutettujen muinaisesineitten omistusoikeutta itselleen. 

Petterssonin kompetenssin puute määrätä esineistä käy selville Liedon seurakunnan kirkonkokouksen päätöksestä 15.4.1895, jonka mukaan seurakunta on luopumassa esineistä sillä edellytyksellä, että luovutukseen saadaan asianomaiset luvat. Kun esineiden luovutusrajoituksista oli yksityiskohtaisesti säädetty sekä vuoden 1869 kirkkolaissa että muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta annetussa vuoden 1883 keisarillisessa asetuksessa, ei esineitten vastaanottaja voi vedota vilpittömään mieleensä. 

Nyt esitetty juridinen päättely ei ole pelkkää teoriaa. Vaikka Suomessa ei liene tämänkaltaisia oikeudenkäyntejä nähty, voidaan tilannetta oikeustilan yhdenmukaisuuden vuoksi hyvin verrata Ruotsiin. Ruotsissa kirkollisten esineiden luovutukset ovat vielä 1800-luvulla vaatineet kuninkaan suostumuksen ja nykyisin lääninhallituksen luvan. Kun tämä lupa on käytännössä useimmiten jäänyt hakematta, ovat muutamat museot palauttaneet esineitä seurakunnille mahdollisista maksukuiteista tai muista tositteista piittaamatta. Ruotsissa omistusoikeuteen liittyvät riidat on yleensä ratkaistu niin, että museot ovat luovuttaneet kirkollista esineistöä seurakunnille vapaaehtoisesti.   


KANSAINVÄLISTÄ KÄYTÄNTÖÄ 

Kansainvälisesti tarkastellen voidaan havaita, että toisen maailmansodan jälkeen valtioiden välinen yhteistyö kulttuuriomaisuuden luvattomien siirtojen ehkäisemiseksi on edistynyt voimakkaasti. Muinaisesineitten palauttaminen alkuperämaahan on ensisijainen tavoite. Tunnetuin esimerkki lienee Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi, joka on hyväksytty UNESCOn yleiskokouksen 16. istunnossa Pariisissa 14.11.1970. 

Yleissopimuksessa sanalla "kulttuuriomaisuus" tarkoitetaan omaisuutta, jonka kukin valtio on uskonnollisista tai ei-uskonnollisista syistä erityisesti määritellyt tärkeäksi arkeologian, esihistorian, historian, kirjallisuuden, taiteen tai tieteen kannalta. Kulttuuriomaisuuden tuonti, vienti tai omistusoikeuden siirto vastoin sopimusvaltioiden yleissopimuksen perusteella hyväksymiä määräyksiä on luvatonta. UNESCOn yleissopimuksen rinnalla on nykyään muidenkin järjestöjen, kuten Unidroit’n piirissä laadittuja ja joissakin suhteissa tehokkaampia instrumentteja muinaisesineen palauttamiseksi alkuperämaahan. 

Puhtaasti kansallisella tasolla on Suomestakin löydettävissä esimerkkejä, joissa esineitä on museokokoelmista voitu keskinäisten neuvottelujen jälkeen luovuttaa toisille instituutioille. Nykyaikaisessa museoiden kokoelmatoiminnassa kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota museon toiminnan kannalta vieraisiin kokoelmiin. Hyvä esimerkki tästä on se, että muutamat suomalaiset museot ovat palauttaneet esim. saamelaisia esine- ja arkistokokoelmia takaisin saamelaisyhteisön omistukseen. Liedon seurakunnan palautuspyyntöä voidaan verrata repatriaatio-periaatteen toteuttamiseen. 

On huomattava, että kirkko ei ole kulttuurin alalla näköalaton tai passiivinen organisaatio. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tällä hetkellä vuoteen 2030 ulottuva kulttuuriperintöstrategia. Strategian tavoitteena on vahvistaa kirkollisen kulttuuriperinnön näkyvyyttä osana suomalaista kulttuuriperintöä ja pyhyyden kokemusta sekä hengellistä ja henkistä perintöä. Strategia auttaa tunnistamaan, kuinka uskonto rakentaa kulttuuria, ja mikä kirkon kulttuuriperinnön merkitys on paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Kirkon piirissä ja muiden toimijoiden kanssa solmitaan kumppanuuksia ja rakennetaan yhteistyöverkostoja. Eri toimijaryhmät tunnistavat kulttuuriperintöarvot ja tieto integroituu toimintaan. Palkkaamalla kulttuuriperintöalan asiantuntijan Kirkkohallitus on huolehtinut myös siitä, että kirkon kulttuuriperintöä säilytetään ja hoidetaan asianmukaisella tavalla. Myös Liedon seurakunta on osoittanut pitävänsä tärkeänä kulttuuriperintötyötä ja palkannut tätä varten oman kulttuuriperinnön asiantuntijan. 

Uskonkokemuksen näkökulmasta veistokset ovat yhteydessä siihen todellisuuteen, jota ne esittävät. Siten kirkolla voidaan asiallisesti katsoa olevan sakraaliesineisiin museota läheisempi yhteys. Samalla on myönnettävä, että kirkon tulee olla yhteistyössä museoalan ammattilaisiin ja tutkijoihin, jotta esineiden säilyminen voidaan asianmukaisesti turvata ja ne ovat tutkimuksen saavutettavissa. 

ESITYS 

Liedon seurakunta esittää, että Turun kaupungin taidekokoelmiin sijoitetuista Liedon kirkosta 1890-luvulla museoon siirretyistä keskiaikaisista pyhimysveistoksista palautetaan Liedon seurakunnalle erikseen sovittavalla tavalla sijoitettavaksi Liedon keskiaikaiseen kirkkoon ensisijaisesti seuraavat pyhimysveistokset: 1) Liedon Madonna (H4826), 2) Pyhä Pietari (H4821), 3) kärsivä Job (H12201) ja 4) Pyhä Sebastian (H4817)