”Kahden leivän huoneen” julkkareissa puhuttiin muutoksen mahdollisuuksista – pyhimysveistosten paluustakin haaveiltiin

Liedon kirkon uudistuksen takana olivat toki rohkaisevat ulkomaiset esimerkit etenkin Saksasta ja Ruotsista, mutta ennen muuta tietoisuus ajan ja kirkon monitahoisesta murroksesta. Uskonnolliset odotukset ovat muuttuneet, seurakuntien talous ja toiminta elävät murroksessa. Heräsi ajatus, voisiko kirkon remontti vastata ajan haasteisiin ja yksilöllistyvän uskonnonharjoittamisen odotuksiin, estetiikan, kehollisuuden ja kokemuksellisuuden kaipuuseen.  

Näin taustoittivat Liedon kirkon uudistusta Kahden leivän huone -kirjan julkistamistilaisuudessa Museoviraston emerituspääjohtaja, dosentti Juhani Kostet ja kirjan kirjoittaja kirkkoherra Risto Leppänen. 

Ja se ”leipäasia”, se kiinnosti haastattelija Kostetia. Kahden leivän huoneestahan tuli kirjan nimikin. Leppänen kuvasi siinä tiivistyvän, mitä tavoiteltiin: Kirkko on ennen muuta hengellinen rakennus. Tästä identiteetin ytimestä on kaiken viestittävä. Siitä puhuu symboliikka. Toinen puoli, arkinen leipä liittyy kaikkeen kirkon monikäyttöisyyteen ja saavutettavuuteen.  

— Yksi arkiviikon hienoimmista uusista jutuista täällä nyt on maanantain aamupala. Pyhä huone ja arkisen leivän huone ovat erottamattomat, kiteytti Leppänen kiitellen seurakunnan diakoniaa.

— Käytäisiinkö nyt käsiksi tähän kaikkein pahimpaan asiaan”, kysyi Kostet keskustelun edetessä, viitaten kirkon peruskorjausta hankaloittaneeseen byrokratiaan, uudisosa Leipähuoneen lupavitkutteluun.    

— Aloittaessani Museovirastossa siellä oli sellainen sanonta, että Museovirasto sanoo aina ei. Yritin sitten – ja vähän sainkin – muutettua ajatusta siihen suuntaan, että Museovirasto ei sano koskaan ensimmäisenä ei”, alusti Kostet. 

Keskustelijat muistelivatkin Liedossa keväällä 2019 pidetyn kirkkotilaseminaarin toiveikasta ilmapiiriä. Ajattelu oli muuttumassa, kirkkotilojen muuttamiselle olisi aito mahdollisuus! Todellisuus osoittautui kuitenkin – heti Museoviraston pääjohtajan vaihduttua – vähemmän myönteiseksi, ja esimerkiksi Liedon kirkkoon suunniteltu laajennus sai täystyrmäyksen.    

Jollei kirkko pysty muuttumaan tai kehittymään, siitä tulee autiokirkko ja lopulta muinaismuistolain alainen muinaisjäännös, muistutti Kostet ja antoi kiitoksen  ”Käyttö on parasta suojelua” -periaatteesta; sitä vahvisti Museoviraston taholta Liedonkin hankkeessa ollut Mikko Härö.

Liedon kirkon byrokratiakamppailua muutoksen ja kehityksen puolesta lähestyttiin julkkarikeskustelussa Leipähuoneen nimestä käsin. Kun viranomaiskommenteissa laajennusosasta tuli syylä ja käymälä, syntyi nimikilvoittelussa seurakunnan vastaveto. Nimeämisessä on voimaa.

— Kun jokin saa nimen, se saa hahmon ja kohta luvankin, tiivisti Leppänen. 

Monitoimikirkon käsite aiheutti sotkua ja vaivaa muuntuessaan ihmisten mielessä monitoimihalliksi. Vaikka ytimeltään oli kyse siitä, miten laajennettaisiin kirkon seurakunnallista käyttöä, kyseltiin Leppäseltä, mihin kirkossa tulee lentopallokenttä. 

— Leipähuone-nimellä laajennus saatiin oleellisesti kiinnitettyä kirkon identiteettiin. Leipähuone on hepreaksi Betlehem – ja kukas se siellä syntyikään, kuvasi Leppänen. 

Kahden leivän huone kertoo tarkasti Leipähuoneen luvittamisen koko viranomaispingpongin ja miten yhteinen kielikin lopulta löytyi. Leppänen kertoi kirjan pyrkivän kuvaamaan sitä, että kirkkotilojen osalta meneillään on uusi aika. Tämä tulee näkyväksi myös Museoviraston omassa dokumentaatiossa verrattaessa Liedon kirkon muutossuunnitelmista annettuja lausuntoja keskenään. Vaakakupeissa punnitaan suojelun ja seurakunnan toiminnan arvot. Ja silti jokaista kirkkotilaa on arvioitava yksilönä eikä Museoviraston korvaamattoman arvokasta huippuammattilaisten työtä ole tarkoitus kiistää tai vähätellä.

Viranomaisilta Kostet kaipaili kykyä korjata eräänlaista oman roolin väärinymmärrystä. Vaikka kuuleekin puhuttavan, että jokin kohde on Museoviraston suojelema, Museovirasto on asiantuntijaviranomainen. Suojelupäätöksiä tekevät muut, kohteen mukaan, ELY-keskus, Kirkkohallitus tai kunta kaavoittajana. Museovirasto ei myöskään ”anna lupaa”, vaikka kirkkotilamuutoksista näin uutisoidaankin. Luvan antaa Kirkkohallitus. Myös ”Kahden leivän huoneen” tarinan kautta hahmottuu selkeämmäksi lupaprosessien kulku ja viranomaistoimijoiden roolit.       

Julkkarikeskustelussa katse kääntyi myös uskon materiaaliseen ulottuvuuteen ja julkisuudessa laajemmaltikin esillä olleeseen esineiden palautuskysymykseen. Museoiden kokoelmia mittavasti läpikäynyt Kostet kertoi pitävänsä kirkollisia esineitä aika lailla vieraina kulttuurihistoriallisissa kokoelmissa. Hän puoltaisikin vankasti sitä, että Liedon kirkkoon voisi palauttaa nykyisin Turun linnassa olevia pyhimyspatsaita. Sillä kirkossa ne ovat Kostetin mukaan vaikuttavimmillaan.

Leppänen myötäili, ja Kahden leivän huone -kirja pohtiikin ihmisen kaipaamia uskon kiintopisteitä. Omassa ajassamme uskon materiaalinen ulottuvuus puhuttelee, kuten kynttilän liekki, hiljaisuuden tila tai kirkkorakennus maisemassa. Myös nähdyllä on merkitystä, eikä tämän tarvitse olla luterilaisuuden korostaman sanan ja julistuksen merkityksen kanssa ristiriitaista.  

Pohtia voi, ovatko pyhimysveistokset osa Turun linnan vai Liedon kirkon identiteettiä,  kummassa ne paremmin täyttävät alkuperäistä tehtäväänsä, kummalla on niihin parempi oikeus? Keskustelu jatkunee, sillä Leppänen vihjasi patsaiden palautusta alettaneen Liedossa jo työstää vapaaehtoisten asiantuntijoiden voimin.