Motoristin matka – vapauden ja armon tie

saarna Liedon motoristikirkossa 10.5.2025 – kirkkoherra Risto Leppänen

Motoristi rakastaa matkantekoa, uusia maisemia ja vapauden tunnetta. Vauhdin viimassa voi ihailla kesän kauneutta ja tuntea elävänsä. Kaksipyöräinen kuljettaa minne mieli tahtoo ja kypärän sisällä on oma rauha. Moottoripyörän selässä voi löytää yhteyden siihen lapsuuden hurmaavaan hetkeen, kun apupyörät irtosivat ja tie vei mennessään. Motoristi, jos kuka, on vapaa. Motoristi kääntää kaasukahvaa ja ohjaustankoa. Motoristissa kilpistyvät mielikuvat seikkailunhaluisesta oman onnensa haltijasta. ”Kun mies on viiskytvuotias, alla röhkii kuuma harrikka”, laulaa Tuure Kilpeläinenkin.

Äsken kuulimme kirkkovuoden mukaan vertauksen Jeesuksesta paimenena ja hänen seuraajistaan lampaina. Hyvä paimen holhoaa, asettaa rajoja. Mielikuvat vaihtuvat nopeasti motoristin vauhdikkaista valtaväylistä niityille, hitaampaan menoon, laumaan, aitoihin, valvontaan, ohjaukseen ja tietysti kaitsevaan paimeneen. Tähän kuvaan istuu kovin kehnosti mielikuva vapaudesta.

Vapaa motoristi vai paimennettu lammas? Siinä on valintatilanne ja ristiriita. Siinä on myös aikamme ongelma tai oikeastaan vuosituhansia ihmiskuntaa vaivannut kysymyksenasettelu: olenko vapaa vai jollain tavalla sidottu?

Radikaalisti ajatellen vapaa ihminen ikään kuin luo itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa omilla valinnoillaan. Tämän elämänmittaisen luomisprosessin voi nähdä itsenäisyytenä ja vahvoille ihmisille huumaavana mahdollisuutena: omissa käsissäni on, mitä minusta tulee! Ja tottahan se on, että monesta on kovalla työllä ja suurella vaivalla tullutkin paljon.

Samalla tiedämme, ettei useinkaan käy niin. Vapaudesta on myös yhä enemmän muodostunut raskas tuomio ja tehtävä. Jaksanko? Pystynkö? Osaanko varmasti valita oikein? Vapaa ihminen voi eristäytyä, kovettua ja kiihdyttää tien pientareelle jääneiden ohi. Onko ihanteemme lopulta yksinäinen ja vahva selviytyjä kuin Robinson Crusoe autiolla saarella?

Vaikka sopiva kontrolli tuo elämään järjestystä, turvaa ja yhteyttä, ei kovin houkuttelevalta tunnu ihanne, jossa ihminen on kahlittu muiden odotusten, vaativien rajoitusten, velvollisuuksien ja kontrollin alaisuuteen.

Kristinusko ei pakene vapauden ja kahlitun jännitettä, vaan katsoo sitä silmiin ja tuo siihen oman näkökulmansa. Kristillinen ihmiskäsitys tunnustaa, ettei ihminen ole syntymästään saakka täysin vapaa. Olemme monin tavoin sidottuja, emmekä vain menneisyyteen, vaan myös itsekkyyteen, syyllisyyteen ja pelkoihin. Olemme eksyksissä ja sidotut, aina siitä saakka, kun meidät paratiisin alkukodista karkotettiin. Tämän kipeän sidonnaisuuden elämää nähnyt motoristi tietää. Riittää vilkaisu oman elämänsä taustapeiliin: tahdon ja teen asioita, jotka eivät useinkaan ole minulle, toisille ihmisille tai ympäristölleni hyvästä.

Kristinuskon ratkaisu tähän ristiriitaan on Jumalan armo. Se vapauttaa itsekkyyteen tuomitut ja epätoivoon kahlitut. Kristus vapauttaa itsekkyydestä, syyllisyydestä, pelosta ja viimein kuolemastakin. Vapautumisessa ei ole kyse omasta suorituksesta. Vapauteen ei päästä kovalla rytinällä tai kaasukahvaa kääntämällä. Vapautumiseen riittää hiljainen huokaus: Herra tahdon ajaa oikeaa tietä! Tämän huokauksen hyvä paimen kuulee niin kuin maailmassa ei mitään muuta ääntä olisikaan. Tai oikeastaan jo ennen kuin huokaamme, olemme jo hengittäneet Jumalan ennakoivan armon ja rakkauden. Huokaus - tahdon ajaa oikeaa tietä – on uskon ilmaus ja Jumalan henkäys. Tässä on lahja: Kun huokaiset, olet jo vapaa.

Tämän huokauksen hyvä paimen kuulee niin kuin maailmassa ei mitään muuta ääntä olisikaan. Tai oikeastaan jo ennen kuin huokaamme, olemme jo hengittäneet Jumalan ennakoivan armon ja rakkauden. Huokaus - tahdon ajaa oikeaa tietä – on uskon ilmaus ja Jumalan henkäys. Tässä on lahja: Kun huokaiset, olet jo vapaa.

”Kun mies on kuuskytvuotias, se etsii sopusointua, ja luostarien hiljaisuus, hoivaa palelevaa sielua”, jatkaa Kilpeläinen.

Kevättalvella vietin itsekin aikaa kreikkalaisessa luostarissa. Hiljaiset ja kauniit kirkot, lampukoiden lempeä valo ja munkkien rukousmutina hoitivat värisevää sielua. Maailmasta tulleet vaeltajat saivat luostarivanhukselta kauniin neuvon: ”Ihmisen elämä ei aina ole yksinkertainen, mutta Jumala on”.

Luostarien vanhukset rukoilevat päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen samaa yksinkertaista rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua.” Yksinkertainen rukous asettuu sydämeen. Siitä tulee sielun ruoka ja elävän veden lähde. Se seuraa mukaan arjen askareisiin ja pitää elämää kasassa.

Tätä yksinkertaista lausahdusta kutsutaan Jeesuksen rukoukseksi. Sen juuret ulottuvat 400-luvun erämaaisien viisauteen. Sisään hengittäessä sydän kallistuu Jumalan puoleen ja lausuu: ”Herra Jeesus Kristus” ja uloshengityksessä pyytää ”armahda minua”.  Toistettu rukous muuttuu osaksi koko olemusta, yhtä luonnolliseksi kuin hengitys. Kysymys ei ole vain sanojen toistamista, vaan yhteydestä Jumalan kanssa.

Jeesuksen rukous ei ole vain sanoja – se on henkäys, joka tekee ihmisestä elävän. Se ei ainoastaan anna meille elämää, vaan saa meidät todella tuntemaan, että elämme. Tämä henkäys on se sama henkäys, jonka Jumala puhalsi ihmiseen luomisen hetkellä. Sama henkäys on huulillamme syntymässä – ja se on huulillamme silloin, kun huokaamme viimeisen kerran, kun yhtäkään sanaa ei enää ole. Jumalan toinen nimi on huokaus. Tämän huokauksen varassa on kaikki: koko elämä, sen alku ja loppu.

Tämä yksinkertainen rukous olkoon hengellinen työkalu myös ajomatkoillasi. Kun totut sen tahtiin, se sulautuu osaksi elämääsi ja vie sinut todelliseen vapauteen – ei yksinäisyyteen, vaan yhteyteen. Kysymys on vapaudesta, joka ei ole vain vapautta valita, vaan ennen muuta vapautta rakastaa, antaa anteeksi ja palvella.

Niin kuin otat vastaan alkavan ajokauden – yhden elämäsi kesän –
avaa sydämesi Jumalan siunaukselle. “Lepää vihreillä niityillä ja virvoittavien vesien rannoilla, juo elävän veden lähteestä”. Olet hyvän paimenen hyväksyvässä huolenpidossa, yhtä aikaa vapaa ja turvassa.