Reformaation merkkivuotena ajatuksia armosta

Reformaation merkkivuotena kirjoittavat Liedon seurakunnan papit kevään 2017 paastonajan seitsemänä viikkona ajatuksia armosta, merkkivuoden Armoa!-teeman mukaisesti.

Kirjoitukset on alun perin laadittu julkaistavaksi paastonajan hartauskirjoituksina paikallislehti Turun Tienoossa.

 

Vapaa armon vuoksi

Luottoo ei oo mulla

Pankkitilini pahasti pakkasella

Miten selviin tästä velkaloukosta

Uin joessa, tahdon pois allikosta

Herra auta ja armahda, vajoan pinnan alle

Ota kädestä kiinni ja vedä mut kuiville

Näin voisi kuvailla tuntojaan ihminen, joka on suurissa talousvaikeuksissa. Olen nähnyt lähipiirissäni, mitä on olla korviaan myöten veloissa eikä mitään mahdollisuutta selvitä niistä. Jotkut ovat saaneet kaikki velkansa anteeksi. Se on ollut heidän ainoa toivonsa, koska velka olisi ollut muuten heidän loppuelämänsä taakkana.

Kaikki meistä eivät ehkä ole olleet talousongelmissa, mutta syntivelkaa kukaan ei pääse pakoon. Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta (Matt.18:21-35) on osuva. Sen alkupuolisko kuvaa hyvin, että me syntisinä ihmisiä olemme mahdottomassa tilanteessa. Synnin velkaorjuudessa olemme kahleissa, joita emme voi itse murtaa. Tämä vie meidät nöyrälle paikalle.  

“Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun”. Nämä Anna Mari-Kaskisen sanat olivat ensimmäinen ymmärrykseni Jumalan vapauttavasta armosta. Sain kokea omalla kohdallani sen, kun raskas kivi vieritettiin sydämeni edestä pois. Tänäkin pääsiäisenä saan uskoa todeksi sen, että olen syntivelkani pois pyyhitty yksin armosta. Vapauteen Kristus meidät vapautti!

 Juha Yli-Jaakkola, teologiharjoittelija, 13.4.2017


Armoa!

Ikonimaalaus alkoi aiheen valinnalla. Mahdollisuuksia on loputtomasti, melkein joka Raamatun henkilöllä ja kertomuksella on oma ikoni. Valintani oli kuitenkin helppo -  Pyhät naiset Kristuksen haudalla.

Raamatun tuhansien kertomusten joukosta voi rauhassa etsiä niitä, jotka eniten itseä koskettavat.  Ei ole oikeaa tai väärää valintaa.

Minulle tärkeitä ovat Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen liittyvät kohdat.  Naiset Golgatalla, uskollisina saattamassa Jeesusta. Ja naiset Kristuksen haudalla pääsiäisaamuna kuulemassa enkelin ilosanomaa.

Suurimman surun ja suurimman riemun keskellä on armo. Jumalan rakkaus ylittää ihmismaailman rajat.  Rakkaus, jonka voimasta maailmassa tapahtui muutos kohti yhteistä ihmisyyttä.  Kohti sitä, että kukaan ei ole toisen orja, toisen omaisuutta tai ulkopuolelle suljettu.

Naisten uskollisuutta, heidän kokemuksiaan ei tarvinnut ensimmäisten kristittyjen keskuudessa piilottaa, ne saivat olla totta. Ne sai kirjoittaa talteen tulevia sukupolvia varten. Maailmassa, jossa Raamattu kirjoitettiin, olisi ollut helppo häivyttää naiset pois. Köyhät pois. Muukalaiset pois. Onneksi niin ei käynyt.

Armoa on, että Jumalalle emme ole jotain sukupuolta, jotain ammattia tai arvoa, emme ulkonäköön tai syntyperään iäksi sidottuja. Olet armoon ja yhteyteen nimeltä kutsuttu. Jokainen on, kutsuttu, kaivattu ja arvokas – Jeesukselle rakas, pelastuksen arvoinen.

Siunattua paastonaikaa toivottaa Outi Tukia-Takala, Tarvasjoen vs. kappalainen,  6.4.2017


Pysäyttävä armo

Juha Tapio laulaa tutussa hitissään Mitä silmät ei nää näin: "Humaus niin kuin tuulispää, jostain saapuu, yllättää. Ja sen sanattoman kaipuun se hetkeksi tyynnyttää."

Juha Tapio laulaa hetkestä, jossa ihmisen kaikkeen kaipaukseen vastataan.  Olen miettinyt miten kuvaisi sitä sanatonta kaipausta, joka jokaisessa ihmisessä asuu. Luulen, että kyse on arvokkuuden tunteesta. Tunteesta, joka saa ihmisen tuntemaan, että minä olen arvokas, tärkeä ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olen. Jokainen kaipaa ja etsii hyväksyntää ja arvokkuuden tunnetta, ja sitä etsitään sekä toisilta ihmisiltä että uskonnoista.

Kristinuskon tärkein sanoma on viesti Jumalasta, joka rakastaa jokaista, ilman ihmisen omia tekoja ja ansioita. Jumala näkee minuutemme syvimmän ja tärkeimmän kohdan ja armolla täyttää sen. Armo on tuo humaus, joka yllättää ja mullistaa kaiken. Armo parantaa meidät sisältä käsin. Se muuttaa käsityksemme itsestämme, toisistamme ja maailmastamme. Kun armo saa täyttää sydämemme, tunnemme itsemme rakastetuiksi ja arvokkaiksi, ja jokainen kohtaamamme ihminen on silmissämme yhtä arvokas.

Psalmitekstissä tätä armon humausta kuvataan näin:

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

Rukoilen armon humauksia sinun elämääsi. Rukoilen, että armollisesti katsoisimme myös toinen toistamme.

—  pastori Elina Ahola, 30.3.2017


 Armoa on se, että saa vain olla

Voisiko joskus vain olla? Vain pysähtyä ja olla hiljaa. Ilman että tekee mitään erityistä. Pysyä vain hiljaa ja levossa. Ajatus on houkutteleva.

Kannattaa kokeilla. Vaikka niin, että istuu paikallaan puoli tuntia, ilman mitään tekemistä. Älä ota kirjaa tai kudinta käteen. Istu hiljaa paikallasi, ajattelematta mitään. Älä mietiskele, älä rukoile. Istu siinä Jumalan edessä ja tarkkaile, mitä tapahtuu. Hiljaisuudessa huomaat, mitä mielessäsi nousee pintaan.

Mieleen tulevia ajatuksia ja tunteita ei kuitenkaan voi estää. Hetki voi olla levollinen, mutta yhtä hyvin se voi tuoda tietoisuuteen ahdistavia ajatuksia ja tunteita, joita on vaikea kohdata. Hiljaisuudessa, Jumalan kasvojen edessä ei olekaan pelkästään helppo olla. Joudumme kasvotusten itsemme kanssa. Kohtaamme oman elämämme kipeät kohdat. Sen, mikä on hankalaa ja vaikeaa. Sen, missä itse olemme tehneet väärin. On kestettävä oman elämän paino Jumalan edessä.

Hiljaisuudessa Jumala tarjoaa meille lepoa, mutta joskus hän myös kutsuu meitä korjaamaan elämämme suuntaa. Siihen on jokaisella aihetta. Ei vain kerran, vaan joka päivä uudelleen.

Paastonaikana kristityt ympäri maailmaa pysähtyvät Jumalan eteen. Meitäkin kutsutaan pysähtymään hänen puheilleen. Kenenkään elämä ei kestä tarkempaa tarkastelua Jumalan pyhyyden valossa. Tuomio on varma jokaiselle, joka uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan. Siksi hiljaa Jumalan edessä istuminen ei ole helppo hiljentymisen tapa. Helpompaa on rukoilla itse. Mutta paastonaika kutsuu erityisesti kuuntelemaan.

Jumala kutsuu meitä uudistumaan. Hän kehottaa meitä korjaamaan puheitamme ja tekojamme, pyytämään anteeksi, jos siihen on aihetta. Kun tottelee hänen kehotustaan, saa varmuudella kokea, mitä armo on. Sen tietää sitten, kun on tehnyt sen, mihin hän hiljaisuudessa on kehottanut. Silloin armo vasta kirkastuu ja usko uudistuu.

— kappalainen Pauliina Uhinki-Suominen, 23.3.2017


Armo antaa uuden mahdollisuuden

Lähes kaikissa ihmissuhteissa tulee ajoittain tilanteita, jotka rikkovat ikävällä tavalla keskinäistä rauhaa. Erilaiset pienemmät ja suuremmat teot tai tekemättä jättämiset loukkaavat. Loukkaukset voi toki yrittää hyvittää eri tavoin. Lopulta kuitenkin vasta anteeksipyyntö ja anteeksianto voivat kantaa tilanteessa eteenpäin. Armo on siis se kuuluisa piste i:n päälle.

Tilanteen sivuuttaminen tai armottomuus sitä vastoin johtavat usein ainoastaan ongelmien syvenemiseen. Kärsijöinä ovat paitsi kiistan osapuolet usein myös sivusta seuraavat. Ilmapiiri synkkenee, eikä rakkaudelle tahdo enää jäädä tilaa. Elämä muuttuu mustavalkoiseksi.

Armo ei saa kuitenkaan tarkoittaa tapahtuneen vääryyden kieltämistä tai poisselittämistä. Pikemminkin armon tulisi olla uuden askeleen ottamista ulos tilanteesta. Näin armo avaa uuden mahdollisuuden loukatulle, ja myös loukkaajalle. Tästähän myös Jumalan meille osoittamassa armossa on kyse, uuden tien avaamisesta.

Näkisin, että Jumalan armo parhaimmillaan resonoi myös meidän ihmisten välisiin suhteisiin. Näin ajateltuna Jumalan rakkauden, ehdottoman hyväksynnän ja täydellisen anteeksiannon koskettaessa sisintämme, vaikuttaa se myös lähimmäissuhteisiimme. Jumalan armo avaa siis uuden valoisamman sivun tulevaisuuteen, tarkoitettiinpa tällä sitten elämän iankaikkisuutta tai elämää täällä ja nyt. Miten vain, niin armo antaa aina uuden mahdollisuuden!

— pastori Daniel Räsänen, 2.3.2017


Armo on sitä, ettei putoa tyhjän päälle

Soitan ovikelloa, astun sisälle ja saan toivottaa syntymäpäiväsankarille onnea ja Jumalan siunausta.

Keittiössä palaa kynttilä ja kahvit on katettu kahdelle. Läheiset elävät kaukana, ja puoliso on maannut jo hyvän aikaa kirkkomaalla. Tunnen olevani tärkeä ihminen, melkein korvaamaton. Pelkkänä puhekumppanina murran hiljaisuuden, ahdistavan ja tuskaisen yksinäisyyden. Vähitellen alkavat nousta kultaiset muistot. Kohta jo laulamme yhdessä.

Arvioiden mukaan pelkästään yli 75-vuotiaista yli kolmannes kokee yksinäisyyttä. Mutta yksinäisyys on tosiasiassa vielä yleisempää. Se kalvaa kaikenikäisiä, myös heitä, joiden lähellä on paljon ihmisiä.

Jokainen kaipaa toisen ihmisen hyväksynnän ja kokemuksen yhteenkuuluvuudesta.  Ihminen on luotu toisen yhteyteen. Armo on sitä, ettei ihminen jää yksin.

Tänä vuonna kirkko juhlii reformaation merkkivuotta teemalla ”Armoa”. Taustalla on munkki Martti Lutherin julkaisemat 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Teesit tähtäsivät siihen, että ihminen voisi kokea vapaasti Jumalan hyväksynnän ja armon. Toisin sanoen tuntea sen, ettei ole taivaan alla yksin.

Kun lähden syntymäpäiviltä, tunnistan, miten oma, perimmäinen yksinäisyyteni vähän helpottaa. Vakuutun, ettei mitään sellaista voi tapahtua, että tipahtaisin tyhjän päälle, ohi Jumalan armon. Tuossa kokemuksessa murtuu yksinäisyyden kaikkein traagisin voima. Viime kädessä olemme turvassa.

— kirkkoherra Risto Leppänen, 9.3.2017


 Armo riittää

Minun armossani on sulle kylliksi, sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa. Se on Jumalan suuri lahja. Amen. Näin lupaa Armolalu, korinttilaiskirjeen sanoin.

Tänä vuonna, reformaation merkkivuotena, on aika puhua armosta. Tuo pieni sana on esillä monissa yhteyksissä. Mutta mitä armo on?  Rippikoulussa opetettiin, että se on ansioton rakkaus minun osakseni. Eli Jumalan osoittama rakkaus ihmistä kohtaan. Jumala rakastaa ihmistä sellaisena kuin ihminen on.

Ihmiset rakastavat helpommin sellaista ihmistä, joka on saanut aikaan jotakin tai joka on suosittu ja menestynyt. Tällainen rakkaus pitää ansaita. Ehkä heikompi ihminen saa usein toisilta ihmisiltä vähemmän rakkautta, ehkä jää kokonaan sitä vaille? Jumalan rakkaus on kuitenkin yhtä suurta häntä kohtaan, joka on suosittu tai paljon saavuttanut kuin häntä kohtaan, joka on saavuttanut vähän tai ihmisten mielestä heikko. Tätä, Jumalan ansiotonta rakkautta, ihmisen on vaikea ymmärtää ja ottaa vastaan.

Tässä on Jumalan paras ominaisuus. Ihmisen ei tarvitse yrittää saavuttaa mitään. Jumala pyytää ihmistä ainoastaan ottamaan Jumalan mukaan elämäänsä. Hyväksymään sen, että Jumala saa pitää minusta huolta. Luopumaan ”minä itse” -asenteesta ja turvaamaan tutun rukouksen sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi. Luottamaan siihen, että Armo riittää!

— kappalainen Harri Ruskeepää, 2.3.2017